Loppuelämämme ensimmäinen päivä


Perjantai 19.10.2018 mullisti maailmamme - tai niinhän me luulimme. 

Isäntä oli huhtikuisena saunailtana saanut lauteilla yritysidean, jossa aurinkopaneeleja tarjottaisiin pienyrityksille ja kotitalouksille aivan uudenlaisella rahoitusmallilla. Hän oli myllyttänyt ideaa mielessään koko kesän, puntaroinut sitä joka kantilta ja etsinyt mallista porsaanreikiä – turhaan, sillä niitä ei löytynyt. Hänellä oli käsillä ja suunnitelmissa tuhannen taalan tilaisuus lyödä leiville ja pelastaa siinä sivussa pala maailmaa! Hän vakuutti kaikki, joille liikeideasta kertoi, myös yritysneuvojan ja patenttiasianajajan, ja ainoan kalikan rattaisiin heitti ajanpuute. Tässä elämäntilanteessa – viisihenkisen lapsiperheen ainoana elättäjänä ja talonrakennuttajana – hänellä ei kerta kaikkiaan olisi aikaa toteuttaa liikeideaa, jota kohti hän oli ollut koko ikänsä matkalla.

Syksynkähmässä isäntä kysyi aurinkovoimasta kiinnostunutta tuttavaansa liikekumppaniksi, ja sitten alkoikin tapahtua. Muutamassa kuukaudessa he hioivat idean huippuunsa, laativat liiketoimintasuunnitelman, etsivät yhteistyökumppanit, vakuuttivat Business Finlandin (entinen Tekes) ja ELY-keskuksen, Finnveran ja pankin, ja tuona lauhana, lokakuisena aamuna he perustivat yrityksen.


Iltapäivällä menimme jälleen Mammuttikodille hiomaan paritalopakettitarjousta ja kartoittamaan, mitä ottaisimme omalle ja mitä naapurin puolelle. Naapuriasunto rakennettaisiin muuttovalmiina ja meidän puolikas sisustan itse -mallilla, jolloin hankkisimme ja asentaisimme itse kaikki mieleisemme lattia-, seinä- ja kattopintamateriaalit, keittiön kodinkoneineen, saunan, kylpyhuonekalusteet, portaat ja takan. Kustannuksia kertyisi pauttiarallaa saman verran kuin muuttovalmiissa versiossa, mutta saisimme samaan hintaan sisustuksen, jossa olisi kaikki just eikä melkein mieluista.

Pankkineiti soitti meidän siellä ollessamme ja kertoi, että lainalupaus on nyt myönnetty. Siltä istumalta laadimme Mammuttikodin kanssa talopakettisopimuksen rakennuslupa- ja rahoitusehdolla; jos emme saisi hankkeelle rakennuslupaa tai rahoitusta, sopimus raukeaisi ilman sanktioita, ja menettäisimme vain käsirahan. Senkin talomyyjä sorvasi normaalia pienemmäksi, kun vaikersin, että
summa on suoraan pois hometalon purkurahastosta. Myyntiedustaja lupasi toimittaa visualisointikuvia paritalon julkisivusta ja sisustuksesta, jotta saisimme naapuriasunnon ennakkomyyntiin heti kun mahdollista.


Plarasimme almanakkaa ja sovimme alustavia päivämääriä: ehtojen raukeamispäivä olisi 22.2.2019, johon mennessä molempien ehtojen pitäisi täyttyä, jotta hanke etenisi. Talotoimitus tontille alkaisi viikolla 19, eli toukokuun alkupuolella, johon mennessä mörskä pitäisi purkaa ja maan ja kellarin perustustyöt tehdä.

Niin me allekirjoitimme loppuelämämme suurimman ja tärkeimmän sopimuksen. Eikä tuntunut missään.

Tuona loppuelämämme ensimmäisenä päivänä isäntä perusti siis yrityksen, pankki myönsi meille lainan ja tilasimme talon. Illalla saunan jälkeen soitimme anopin lastenhoitohätiin ja läksimme isännän kanssa kaksin baariin ensi kertaa vuosikymmeneen ilman että kumpikaan meistä oli raskaana, imetti tai autoili.

Patikoimme leppeässä syysillassa kaupunkiin, soratie oli ripoteltu täyteen lehtiä kuin kahden euron kolikoita ja kaupungin valot kimalsivat käätynä Näsijärveä vasten. Ihmettelin – ja syyllistinkin salaa – itseäni, kun elämänmullistus ei tuntunut oikein missään: olin toki iloinen, mutta yhtä lailla hykertelin hyvilläni neuloessani, saunoessani tai vaikkapa päiväkahvilla, kun kaikki oli mitämaks mukavasti eikä mitään syytä motkottaa.


Lopulta isäntä sanoitti minulle mistä oli kyse: – Meillä on ollut vastoinkäymisiä jo niin kauan, ettei me voida uskoa, että talonteko onnistuisi ennen kuin se on pystyssä ja me asutaan siinä.

Tasan neljä vuotta aiemmin hometulo talolla oli alkanut, ja hitaasti ja vääjäämättä se oli nujertanut meidän maahan, painanut maanrakoon ja polkenut lopulta pohjamutiin. Oli vienyt vuosia nousta sieltä, rämpiä kaiken menetyksen alta kantavalle maalle ja uuteen alkuun. Vaikka olimme jo kauan eläneet pientä, hyvää elämää somassa vuokrakodissa, niin henkisesti me olimme jääneet kumaraan, odottamaan elämältä tähteitä, vähiä rippeitä muiden juhlapöydistä. Emme tohtineet toivoakaan, että mikään tässä elämässä voisi enää onnistua, ei meille, sillä meillä oli koiran virka ja kerjäläisen osa, ja mottonamme uskoo kun näkee.

Nyt me olimme salaa itseltämmekin rohjenneet astua eteenpäin ja tavoitella elämässä jotain parempaa: unelmaa. Yhä meillä oli lakki kourassa ja hartiat luokilla, mutta katse kurotti jo Pispalan taivaanrantaan, omaan kotiin ja Närekoriin.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Huolia ja huojennusta 17.-24.4.2019

Hälytysvalot päällä - 22.5.2019