Kodinpunontaa

Kussa hanget, korkeat nietokset vajuivat ja väistyivät, alkoi maan kutsu kummuta mullan alta lumoavana kuin skillan pikkusipuli, ja siitä pitäen olen kuumeisesti myllännyt, mullannut, pöyhinyt, porannut ja nävertänyt pikku pihamme uuteen, omaan uskoomme.  Hometalon pihalle oli kuuden vuosikymmenen aikana kertynyt sekalainen seurakunta koristekasveja, jotka oli tuikittu satunnaisotannalla sinne sun tänne. Ryhdikkään tuija-kataja-aidan lisäksi pihaa somistivat kaksi omenapuuta, yksitoistametrinen vadelmatarha maailman maukkainta marjaa, marjakuusi, saniaiset, kultapiisku, valkoinen pioni, päivänkakkarat, huvimaja ja pensashanhikki, jonka kanssa appi kerran ankarasti painia löi ja voitti täpärästi.  Purkutyömaalla pääsimme kätevästi eroon kaikista muista paitsi kalleimmista: toisesta omenapuusta ja vadelmapensaista, joista edellinen jäi naapurin ja jälkimmäinen meidän puolellemme pihaa, kun jaoimme sen luotilangalla tasan.  Lasten syntyessä istutimme heille jokaiselle oman hedelmäpuun sil

Pukuhuone on nyt viime silausta - eli penkkiä, naulakkoa ja pikkupöytätasoa - vaille valmis. Isäntä on ampunut lämpöhaapapaneelia seiniin ja kattoon vähän pätkää kerrallaan ja sahannut suoria, ympyröitä ja salakäytäviä.  Siivouskomerosta, pukuhuoneen periltä antaa sisäänkäynti Narniaan eli portaiden alle, jonne muksut saavat aikaan pikkuaasien piilomajan. Niinpä isäntä sahasi vaatekaapin seinään oviaukon ja totesi Ikean lastulevyn olevankin kennopahvia eikä suinkaan puuta. PAXca - kun lastulevykin on liian hyvää!  Voi riemun päivää ja ratkiräkätystä, kun saimme taloon ensimmäiset peilit neljän kuukauden elämisen jälkeen! Joku houkka voisi luulla, että peilit vaatekaappien ovissa on tarkoitettu meikkileikkeihin, kuteitten tälläilyyn ja tukan pöyhimiseen, mutta hui hai! Tuhannesti tärkeämpää on ripustaa ilmeet nurin narin nauruksi naamalle!  Kun pukuhuoneessa oli suorat seinät ja paneelit, pääsin minä loistamaan ja voitelemaan lautaa parafiiniöljyllä.  En lakkaa ihailemasta puun syvää, e

Raksakodissa rakentamisen tahti väkisinkin vitkastuu, kun elämä alkaa rönsyillä joka väliin, lomaan ja ajankoloon.  Ensi kertaa vuosiin vietimme yhdessä pääsiäislomaa; pitkiä, laskemattomia (joita oli tänä vuonna kokonaista kuusi!) aamuja, jolloin ei tarvinnut könytä ylös kello 6:32, vaan sai lojua patjanpainona aamupäivään, lukea vähän ja nukahtaa uudelleen, latkia sitten aamupalaksi kauramaitokahvia ja jos nyt tämän kerran muroja , neuloa vähän ja etsiä suklaamunia, jotka pupu, kana tai joku emo oli jemmannut kömpelöihin piiloihin.  Luppohetkinä isäntä jatkoi puuhastelua aputiloissa - pukuhuoneen perukoilla, alakerran vessassa, parvekkeella ja aulassa - ja minä keskityin lähinnä painelemaan kaksin käsin sydänpieltäni, ettei pumppu pomppaisi sieltä voltilla ulos kuin riemastunut sammakko, ja hokemaan haltioissani kato kato ny, en ehken kestä miten ihana !  Syy huokailuuni syntyi yhdessä päivässä, jonka isäntä irrotti tärkeämmistä töistään ja uhrasi unelmaani. Jo viime kesänä hän antoi