Kodinpunontaa

Mörskä seisoi eduskuntavaalipyhän puolikkaana kuin politiikon lupaus; julkisivu ryhdikkäänä, mutta pihan puolelta jo romahtaneena. Asbestipurkajat ryömivät lauantaina kylpyhuoneen nauhaikkunasta sisään ja kuorivat katosta asbestia sisältäneen pikipaperin ja poistivat takkahuoneesta viimeiset putket. Maanantaina puuosien purku jatkui, ja illalla talosta törrötti pystyssä enää "torvi", kuten tytär piippua nimitti. Tiistaina ehdin juuri parahiksi näkemään, kuinka se - sairaan talon savuttava sydän - murtui röykkiöksi tomuavaa tiiltä ja kiveä. Tiistaina saimme myös ensimmäisen valituksen työmaalta leviävästä pölystä. Viikkokausiin ei ollut satanut ja kevät oli kuiva kuin aivastus, ilma sakeanaan katu- ja siitepölyä, ja tuolloin parin päivän ajan myös purkutyömaan selluvillaa, puupurua ja kivitomua. Pölyn leviäminen oli valitettavaa mutta väistämätöntä, mutta onneksi varsinainen purku oli ohi kolmessa päivässä ja olisi kaivinkoneenkuljettajan mukaan ollut nopeammin...

Kaivinkoneen oli määrä haukata ensimmäiset laudat hometalosta perjantaiaamuna klo 7. Mutta klo 7.10 työnjohtaja soitti, että kellarin takkahuoneesta oli löytynyt koteloinnin takaa asbestipitoista putkieristettä ja saunatilan kattolaudoituksen alta bitumikermi/pikipaperi, joka epäiltiin niin ikään sisältävän asbestia. Sitäpä sitten selviteltiin pää ja puhelin kädessä aamupäivä, soiteltiin asbestipurkajille ja pohdittiin kuinka edetä. Haitta-ainekartoittaja kävi ottamassa asbestinäytteen kylpytilojen katon pikipaperista ja kivijalan piestä. Onneksi asbestia löytyi vain helposti poistettavasta paperista eikä kiven pinnasta, josta se olisi pitänyt hioa irti kalliisti ja vaivalloisesti. Urakka ei tähän töyssyyn enää sakannut, vaan kaivinkonekuski aloitti aamupäivällä talon purkamisen pihan puolelta. Kaivuri alkoi hotkia isolla haarukalla kuistia, olohuonetta ja eteistä, ja kirkuen ja kirskuen talo murtui suupaloiksi kuin puiseva leivonnainen. Asbestipurkumiehet arssinoivat ...

Talvi ja asbestipurkajat palasivat maanantaina 8.4., lumi ja pakkanen tiistaina. Parissa päivässä purkumiehet käärivät bitumikermin seinistä ja katolta pois, irrottivat autotallin levytyksen ja nyppäsivät eristelevyt sähkötaulujen takaa. Kävimme keskiviikkona hyvästelemässä lasten kanssa taloa. He nylkivät seinistä 50-luvun tapetteja ja porkivat parvekalautoja irti. Aina iltaisin tapanani on kysyä lapsilta, mikä päivässä oli parasta. - Koko päivä, hihkaisi viisivuotias tyttäremme. - Ja se mikä jäi mieleen, oli kun käytiin talolla! Juuri ennen unta hän alkoi kuitenkin kehrätä kyyneliä. - Minua surettaa kun se talo rikotaan. Siellä on ollut niin kiva käydä. Viimeistään silloin ymmärsin, että tytöllemme maailmanlopuntalo oli vain kutkuttavan jännä leikkipaikka. Hän oli mennyt siellä veljien kanssa Hello neighbor -pelimaailmaa (josta ei toki tajunnut höykäsen pöläystäkään) ja löytänyt kivoja leluja, Tuhkimon tyllimekon ja pehmonorsun. Hän ei ollut menettänyt sinne mitään...

  Se oli lumenpaisumuksen talvi. Keskiviikkona, jona helmikuun piukat pakkaset taittuivat suveen, jätimme viimein 16 kuukauden pohjustelun jälkeen asuinpientalon rakennuslupahakemuksen Lupapisteeseen. Viikon päästä hakemus osoitettiin rakennusvalvonnan tehopakkaukselle ja hakemus alkoi kimpoilla hänen, vastaavan mestarin ja Mammuttikodin suunnittelijan välillä kuin pingispallo. Katselimme ihaillen vierestä, kuinka nopeasti pieniä täydennyksiä (kuten ajoliittymien paikkatietoja ja leveyksiä, katukorkeuslausuntoa, hulevesien käsittelyä ja julkisivukuvien painanteita) lupahakemukseen kysyttiin ja tehtiin, ja pääsimmepä itsekin napauttamaan pallon jonkun kerran peliin ja korjaamaan mm. julkisivun väritystä vaaleampaan siniharmaaseen. Samaisena päivänä saimme käsiimme myös pääpiirustusten paperiversiot. Silittelin hartaana paksua paperikuorta, jossa kotimme lepäisi laskostettuna kuin unien sinilintu, ja availin varoen taitteita. Kuinka kauniilta ja täydellisiltä piirrokset näytti...