Kodinpunontaa

Koko perheemme rakastaa eläimiä, mutta keskimmäisen lapsemme sydämessä on yksi kokonainen kammio varattu kaikenkarvaisille ystäville. Hän viilettää onki kädessä kalojen narrattavana pitkin Pispalan pihoja ja rantoja, kiintyy siiroihin ja sammakoihin, kesyttää heinäsirkan ja korennon, löytää kymmeniä linnunpesiä ja uuden kalalajin, kohtaa karanneen kilpikonnan ja pelastaa pulun pyöröovista ja variksen veden varasta.   Ehdottelin hänen huoneensa tapettiin ötököitä tai kaloja, mutta nähtyään Vallilan karhumetsän oli seinäpaperivalinta kirkas kuin lapsen mieli.  - Joo toi, hän tokaisi sinipohjaiselle Karhunkierrokselle.  Yritin vielä tarjoilla vaaleampaa versiota.  - Ei kun toi sininen.  Asia selvä.  Pikkukarhumme huone on toinen pienemmästä kamarista (eli 11,3 m2) ja seinäkorkeuskin enimmillään vain 3,10 metriä. Huoneen tapetointi oli siis pelkästään kivaa, jahka alkuun pääsi.  Olen alkanut huomata meissä merkkejä taisteluväsymyksestä: kun on painanu...

Sitä alkaa pieni ihminen kummasti kiriä kuin sika juoksuaan, kun taivaanrannassa häämöttää määränpää eli koti.  Alakerran lattialaatoituksen jälkeen isäntä ei voinut enää väistellä vääjäämätöntä, vaan kodinhoitohuoneen seiniä oli pakko ryhtyä kaakeloimaan. Lattian hän oli laatoittanut ohimennen, rivi kerrallaan jo kesällä, kun alakerran vessan seinälaatoituksesta jäi jämälaastia eikä sitä hennonut heittää hukkaan, vaan aputilan lattiaan.  Seinälaatoituksen hän oli tarkoituksella jättänyt sokeriksi - tai happameksi palaksi - pohjalle, sillä sanojensa mukaan hän  v i h a a  kaakelointia. Mutta köyhällä ei ole vara kranttuilla, tai jääpi koti kesken.  Odottelu on parhaimmillaan luova tila, ja pakon edessä itsestään voi löytää uusia taitoja. Vaikka isäntä on ihmemies, on häntäkin vain yksi - ja parempi ehkä niin, kun hän seisoo kädet kyynärpäitä myöten kurassa ja survoo kaakeleita kodarin seiniin kiroillen kuin turkkilainen. Loppusuoralla on eri kiva, jos raksa eten...