Kodinpunontaa

Kodinpunonta on ennen kaikkea herkkää etsikkoaikaa, jona tulee väkisinkin löytäneeksi itsestään uusia puolia tai ainakin tarkentaneeksi sielunsa koko kuvaa sisustusvalinnoilla.  Tammikuussa etsin vimmatusti verhotangonnuppi-identiteettiäni, ja koko kuluneen vuoden olemme satunnaisesti viivähdelleet rautakauppojen naulakkohyllylle potemaan pienoista eksistentialistista kriisiä: millainen pukuhuoneen naulakko kuvaa parhaiten sielunmaisemiamme, ja millainen tökkää kuin sormi silmään? Onko sieluni S-koukun vai mustekalan muotoinen, vai hiveleekö kiehkura, töpö tappi vai letkeä fjonga sisimpäni syvimpiä sopukoita?  Millainen minä olen, ja millaisella naulakolla haluan ilmaista rikasta hengenelämääni vilvoitellessani löylyjen välillä? Ilmentääkö naulakkovalinta sieluntilaani nyt vai sellaisena kuin haluaisin sen olevan? Kasvanko naulakkoni näköiseksi, ellen sitä vielä ole, ja haluanko ylipäänsä kasvaa sellaiseksi? Jos nyt lukitsen valintani liian leveään lonkeroon tai tökeröön tappiin, niin

Kolmesta hyvästä syystä en ole lastenhuoneita esitellyt, ja ne ovat kaaos, sekamelska ja hyrskynmyrsky. Lapset ovat oppineet pitämään huoneittensa ovet taktisesti kiinni, sillä muuten alan joka kerta yläaulassa puuskuttaa ja pyöriä ovelta ovelle, pörhistellä ja kiekua kuin taistelukukko: voi herramurreiteni, siivoa huoneesi!  - Kyllä äiti, kiltit lapset toteavat ja tarttuvat sopuisasti toimeen - eli sulkevat ovensa.  Kun makuuhuoneemme siisti ilmeensä ja vaatekaapit saivat kaivatut ovensa, alkoi lastenhuoneiden suljettujen ovien takaa kummuta korviini alati kovenevaa kakofoniaa. Komerot kirkuivat siellä sekasortoa suut selällään, ovetta aivan; riitasoinnut kantautuivat sieluuni saakka ja päästäni kuului * priik *. Äitini otti feng shuin asiakseen ja lupasi lastenhuoneen komeroihin ovet.  Se olikin helpommin luvattu kuin tehty.  Muuttoviikolla olimme tönäisseet mööpelit huoneisiin siihen, mihin ne olivat mitämaks mahtuneet ja sitten jääneet, ja esimerkiksi tyttömme huoneessa vaatekomero