Kolmen tunnin konmaritus 18.3.2019

Hometalon purkuajankohdaksi oli haarukoitu hiihtolomaviikko ja koko maaliskuu. Kaukolämmön piti kaivaa liittymänsä pois kadun toiselta puolen eräänä keskiviikkona maaliskuun alussa, mutta purkupäivänä pakkanen iski jääpiikkinsä -13 asteeseen, joten katkaisua siirrettiin viikolla eteenpäin. Kun kummastelin, miksi kaukolämmön työviikossa on vain yksi päivä - keskiviikko - minua valistettiin, että ilmoitus lämmönjakelun keskeytyksestä täytyy lähettää naapuritalouksiin postitse myös tällä instant-informaation kaudella. Puhelin, tekstarit ja sähköposti ovat ilmeisesti liian uudenaikaisia kotkotuksia sähkölaitokselle.

No, me odotimme, että kusti polkee ja pakkanen laskee. Kaukolämmön työmaa tönötti vastapuolella katua, katkaisi jalkakäytävän ja esti roskalavan tuonnin talon ikkunan alle. Viikon ajan oli lauhaa ja loskaista kuin hiihtäjän froteesukassa, kunnes seuraavana keskiviikkona pakkanen kiristi jälleen ruuvejaan ja pinnaani -8 asteeseen. Pakkasraja ei kuitenkaan ylittynyt, vaan kaukolämpö sai homman pulkkaan ja kadun umpeen, ja kaupungilta heltisi katulupa roskalavalle 18.3. alkaen.

Olimme syksyn myötä tyhjentäneet hometalon yläkertaa ja haalanneet kadunpuoleisten ikkunoiden eteen sylikaupalla vaatteita, tyynyjä ja täkkejä. Olimme tunnollisesti lajitelleet roskatalon roskia, lasia ja metallia keräyspisteisiin, Aku Ankkoja ja käsityö- ja tiedelehtiä paperinkeräykseen ja kyydittäneet kodin pienelektroniikkaa ainakin kolmasti hyötyjätekeskukseen. Kaman lavehdinta oli ollut hidasta, sillä hometalo oli kuin noiduttu ja lamaannutti minut siinä samassa, kun astuin hämäriin, haiseviin huoneisiin. Jos mielessäni ei kirkkaana soinut yksi selkeä käsky tyhjennä luentomuistiinpanot kansioista ja vie paperinkeräykseen! hyvä aikomus unohtui, pääni tyhjeni ja jäin häälymään haamuksi rakkaiden tavaroitteni, muistojen ja menetetyn elämän ääreen.

Mutta pikku hiljaa olimme onnistuneet kasaamaan kaiken ylijäämän alakerran neljään huoneeseen, ja kun TerraWise sitten toimitti jätelavan ikkunoiden eteen, oli homma selvä ja mekaaninen: kamat lavalle ikkunoista!

Ja niin me tyhjensimme yhdessä iltapäivässä roskalavalle n. 30 vuotta elämästämme. Sinne humahti neljä lastensänkyä, joustin-, vieras- ja lasten peuhupatjat, lelut, pehmot, kymmeniä säkillisiä vaatteita ja kodintekstiilejä, lootatolkulla kenkiä, lankoja ja kankaita, työtuoleja ja laatikostoja, ruokapöytä, kissanraapima vuodesohva ja viiden istuttava, Maailman Mukavin Kulmasohva. Lopuksi isäntä ripotteli tyhjiin väleihin - kuten sohvan sisään - viitisentoista banaanilaatikollista kirjoja.

 

Koko entinen elämämme mahtui siis kolmelle lavalle, joista yksi oli vähitellen myyty tai annettu pois, toinen varastoitu tulevien päivien varalle ja kolmas mätetty nyt roskiin. Miten vähään mahtuu yhden perheen elämä, ja kuinka paljon siitä kaikesta on turhaa! Jos emme olisi kierrättäneet ja lajitelleet roskia niin säntillisesti, olisi jätelavoja tarvittu kaksi, joten luonnon ohella säästimme selvää rahaa.

Olin pelännyt tätä tyhjyyden päivää kauan, arvellut itkeväni tai edes kiroavani roskalavan äärellä, mutta oloni oli koko ajan tyven, tyhjä ja huojentunut. Ihmeekseni sisimpäni ei tulehtunut vihasta eivätkä kaiho tai katkeruus mätineet minussa, vaan olin luopunut niistä kuten jo monesta muusta myrkyllisestä. Kirjakato jätti minut hetkeksi sanattomaksi, mutta muuten meissä läikehti pikemminkin hyytävä riemu ja katharsis: viimeinkin tästä paskasta päästään!

- Yläviis, houkuttelin isäntää, kun saimme kipattua raskaimman sohvan laidan yli, ja läpäytimme femmat. Palasimme sisään, jossa aurinko päilyi hetken tyhjällä seinällä kuin siunaus, ja yhtäkkiä kaikki oli ohi.