Joulupukin kevätlahja 25.3.2019

Joskus elämä on taruakin ihmeellisempää, ja siinä on ripaus satua ja joulun taikaa.

Maanantaina 25.3. rakennusmiehet aloittivat purkutyöt talon sisällä poistamalla kipsilevyjä seinistä. Piipahdin heti aamulla tyttären kanssa työmaalle ihastelemaan toimitusta. Moikkasin nuoremman raksamiehen yläkerran ikkunassa ja löysin vanhemman eteisestä. Esittelin itseni talon toiseksi omistajaksi, ja hän lompsi allapäin luokseni.

- Otan osaa tämän talon takia, hän pahoitteli ja ojentautui poimimaan roskan ovenkarmista, pääni päältä.

- Voi kuule! Te teette meille hyvän työn kun puratte tämän mörskän, visersin ja heittäydyin raksamiehen avoimeen syliin, halasin hänet yllätykseksi itsellenikin.

Työmies taputti häkeltyneenä selkääni. - No niin no.

Vähätkin jäät murtuivat välittömästi ja aloimme jutella seuraavista työvaiheista. Tytär kieppui kuistin edessä tikapuilla ja nuorempi raksamies kyseli yläkerran kipsilevytyksestä, että mahtoiko se olla valmiiksi eristettyä, kun oli niin visusti kiinni. 

- Makkarin lappeessa ja päätyseinässä on isännän [mainitsin hänet nimeltä] laittamaa kipsilevyä, ja kyllä siinä taitaa uretaanieriste olla. Hän teki siis työn hyvin, jos levyt ei tahdo irrota.

Vanhempi raksamies katsoi minua hitaasti. - Niin mikä se sun miehen nimi on?

Vastasin.

Hän näytti siltä kuin olisi nielaissut hillosipulin; karvaan makean ja rahtusen suolaisen kuin suuren, sitkeän kyyneleen.

- Minä tunnen hänet. Olen ollut perheessä viitenä vuonna joulupukkina.

- Sinäkö se olet!? Sittenhän sinä olet käynyt täälläkin, hihkaisin, ja halasin hänet uudelleen.

- No niinhän minä olen. En alkuun tunnistanut sinua.

- Et kai, kun minulla ei ole joulumekko päällä, hymähdin. - Me on isännän kanssa mietitty, että eihän me tunnistettaisi sinua, vaikka kävelisit Prismassa vastaan. Meidän elämään on näiden vuosien aikana kiertynyt monia hyviä ihmisiä, ja sinä olen yksi niistä.

Se oli totta. Hometuhonvuosina meille oli ollut tärkeää näytellä edes yhden juhlaillan ajan aivan tavallista, onnellista perhettä. Ajan myötä meidän ei enää tarvinnut esittää, vaan elää sitä.

Aina itsenäisyyspäivän tienoilla isäntä lähetti salaperäisen tekstiviestin ensin Joulupukille ja sitten JP Santalle sitä mukaa kun esikoinen oppi lukemaan ja englantia. Joulupukki oli aina viivähtänyt vieraisilla kiireettä, jutellut mukavia, laulattanut lapsia ja jakanut lahjat. Hän piti aidosti muksuistamme ja he hänestä jopa niin, että esikoisemme, joka oli jo vuosia tunnistanut teatterin, näytteli sujuvasti mukana säilyttääkseen joulun taian ja taatakseen pukin käynnin.

Joulupukki kävi ulkona moikkaamassa tytärtä, ja minä jäin kiittelemään nuorempaa raksamiestä. Hän oli löytänyt jostain nurkasta kauan kaivatun perintökalleuden, isoisoisän tekemän sorkkaraudan, jonka esikoinen oli leikin huiskeessa hukannut.

Aurinko helotti hyisenä, kun läksimme tyttären kanssa rantaan rikkomaan jäitä ja jätimme joulupukin valmistelemaan kevään parasta lahjaa, maailmanlopuntalon purkamista.