Kattohuovan purku ja jäähyväiset 8.-11.4.2019

Talvi ja asbestipurkajat palasivat maanantaina 8.4., lumi ja pakkanen tiistaina. Parissa päivässä purkumiehet käärivät bitumikermin seinistä ja katolta pois, irrottivat autotallin levytyksen ja nyppäsivät eristelevyt sähkötaulujen takaa.

Kävimme keskiviikkona hyvästelemässä lasten kanssa taloa. He nylkivät seinistä 50-luvun tapetteja ja porkivat parvekalautoja irti. Aina iltaisin tapanani on kysyä lapsilta, mikä päivässä oli parasta.

- Koko päivä, hihkaisi viisivuotias tyttäremme. - Ja se mikä jäi mieleen, oli kun käytiin talolla!

Juuri ennen unta hän alkoi kuitenkin kehrätä kyyneliä. - Minua surettaa kun se talo rikotaan. Siellä on ollut niin kiva käydä.

Viimeistään silloin ymmärsin, että tytöllemme maailmanlopuntalo oli vain kutkuttavan jännä leikkipaikka. Hän oli mennyt siellä veljien kanssa Hello neighbor -pelimaailmaa (josta ei toki tajunnut höykäsen pöläystäkään) ja löytänyt kivoja leluja, Tuhkimon tyllimekon ja pehmonorsun. Hän ei ollut menettänyt sinne mitään, eikä talon varjo ollut langennut hänen elämäänsä, joka sädehti täynnä lumoa, taikaa ja rakkautta kuin yksisarvisen runsaudensarvi. 

Pojatkin jättivät jäähyväisiä tavallaan. Isoveli koristeli viiksin, kyynelein ja torahampain seinäpiirroksen, johon hometalon myyjä oli jättänyt omakuvansa ja terveisensä kohtalokkaan remontin ajalta, ja pikkuveli kävi kaverinsa kanssa heittelemässä kananmunilla taloa. He olivat katsomassa kaivinkoneen tuloa ja näkivät kuinka: - Autotalli lähti lentoon! Meitä nauratti.

Isäntä purki suksella loput bitumikermit seinästä autotallin ja parvekkeen takaa, jotta kaivinkone pääsisi ensi tilassa jauhamaan taloa tuhannen pöllin puruiksi.

Niin me löimme hanskat naulaan ja lähdimme, astelimme pois pitkin kevätillan haurasta auringonsiltaa. Varjot olivat pitkät, mutta valo vielä pidempi ja ylsi kotiimme saakka.