Helpoin muutto ikinä helmikuussa 2019

Olin vuositolkulla kantanut huolta kuin kiveä rinnallani pilaantuneesta irtaimistostamme. Purkutalo oli täynnä hyvää, silminnähden käyttökelpoista tavaraa, johon oli talletettu koko entinen elämämme, hyvien päivien muistot, huolella punnitut hankinnat ja koko käsintehty onni. Se kaikki oli nyt myrkkyä meille ja aiheutti homeoireita. Niinpä olimme pikku hiljaa, suvensuussa alkaneet myydä irtaimistoa Torissa pilkkahintaan ja hometalomaininnalla, ja esimerkiksi keittiökaapistoille ja kodinkoneille, vessan vesikalusteille, uusille sisäoville, komeroille, vuolukivitakalle, kiukaalle ja lauteille löytyi tuota pikaa ostaja.

Kaikkea emme hennoneet hävittää. Halusimme säästää entisestä elämästämme isännän minulle nikkaroimat kirjahyllyt ja myöhemmin häälahjaksi saamamme Lundiat, kauniin loimukoivuisen ruokapöytämme ja ensimmäisen parisänkymme - joka oli edesmenneen kissamme kaima - Genelecin kaiuttimet ja kangaspuut, valokuvat ja päiväkirjat, vihki- ja kastepuvun, pojille ostamani tuplavohveliraudan ja kilotolkulla turhantärkeitä papereita ja dokumentteja.

Mutta mihin kaikki tämä kallisarvoinen roska rahdattaisiin talonpurun ja rakentamisen tieltä? Olisimme toki voineet vuokrata suolaiseen hintaan pienvaraston, mutta luonto ei antanut myöten maksaa roskan säilyttämisestä satoja euroja kuusssa. Sukulaisilla tai ystävillä ei ollut ylimääräisiä varastotiloja, sillä jostain syystä kamalla on tapana lisääntyä ja pesiä kaikkiin vapaisiin koloihin. Muuan lähiseudun naapuri lupaili maanvaraista kellariaan varastotilaksi, mutta tuli toisiin ajatuksiin käväistyään hakemassa hometalosta päänsäryn ja kurkkukivun.

Lopulta isännän yhtiökumppani vinkkasi, että taloyhtiössäkin on varastotiloja, kysykää vuokralle sellaista! Niinpä isäntä marssi lakki kourassa työtilansa hallituksen puheenjohtajan juttusille ja sai sopuhintaan vuokralle vanhan kuivaushuoneen, jota oli jo vuokrannut yrityksensä varastotilaksi vuosikymmentä aeimmin. Eteemme vierähti jälleen uusi onnenkantamoinen!

Helmikuussa koimme sitten elämämme helpoimman muuton. Ajoimme parina päivänä peräkontin täydeltä banaanilaatikoita varastoon ja eräänä lauantaina saimme naapurilta peräkärryn lainaan kirjahyllyjen ja Vespan siirtoa varten. Haalasin aarteitamme kuormaan ja hymisin niille hiljaa oi ihanaa, tämäkin sentään säästetään enkä yllätyksekseni muistellut lainkaan sitä kaikkea, minkä menetimme. Tosin roskalavan ankarat päivät olivat vasta edessä.

Viimein koitti se helmikuun lopun päivä, jona isäntä naulasi aitaan pienen, suuren kyltin Mammuttikodin rakentamisesta. Tontilla kyyhötti vielä pystyynkuollut talo odottamassa lopetustaan. Sen kellervä lautapinta oli noesta ja homeesta tuhruinen ja ulko-ovetkin oli viety. Kun katselin repsottavia karmeja ja onttoa oviaukkoa, joka ammotti selällään kuin äänetön tuskanhuuto, ymmärsin, että tässä menee se raja, jonka takana omaisuus muuttuu roskaksi. Me olimme ylittäneet sen.

Eikä se tuntunut miltään, ainakaan pahalta.