Maailmanlopuntalon loppu, osa 2 - 15.-16.2019

Mörskä seisoi eduskuntavaalipyhän puolikkaana kuin politiikon lupaus; julkisivu ryhdikkäänä, mutta pihan puolelta jo romahtaneena. Asbestipurkajat ryömivät lauantaina kylpyhuoneen nauhaikkunasta sisään ja kuorivat katosta asbestia sisältäneen pikipaperin ja poistivat takkahuoneesta viimeiset putket.

Maanantaina puuosien purku jatkui, ja illalla talosta törrötti pystyssä enää "torvi", kuten tytär piippua nimitti. Tiistaina ehdin juuri parahiksi näkemään, kuinka se - sairaan talon savuttava sydän - murtui röykkiöksi tomuavaa tiiltä ja kiveä.

Tiistaina saimme myös ensimmäisen valituksen työmaalta leviävästä pölystä. Viikkokausiin ei ollut satanut ja kevät oli kuiva kuin aivastus, ilma sakeanaan katu- ja siitepölyä, ja tuolloin parin päivän ajan myös purkutyömaan selluvillaa, puupurua ja kivitomua. Pölyn leviäminen oli valitettavaa mutta väistämätöntä, mutta onneksi varsinainen purku oli ohi kolmessa päivässä ja olisi kaivinkoneenkuljettajan mukaan ollut nopeamminkin, jos purkujätettä olisi ollut ajamassa useampi auto. Nyt hän täytti lavan vartissa, ja sen vieminen kaatopaikalle kesti tunnin.

Maailmanlopuntalo murjaisi meille vielä viimeisen, viheliäisen vitsin hautansa partaalta; alemman välipohjan lattian alta, saunaosaston kohdalta löytyi - mitäpä muutakaa kuin - kattohuopaa! Bitumikermiä oli siis pietty kosteuseristeeksi sekä kellariholvin ylä- että alapintaan.

Työmaajohtaja soitti isännälle tiistaina puolilta päivin. - Lattian alta löytyi nyt kattohuopaa, joka todennäköisesti sisältää asbestia. Otetaanko me näyte vai kutsutko oman asiantuntijan paikalle?

- Älkää suotta. Mä tulen itse ottamaan sen pois.

Niin isäntä marssi haalari- ja maskiostoksille rautakauppaan. Omalla tontillaan kiinteistönomistaja saa tehdä mitä vain, vaikka purkaa asbestipitoista materiaalia, kunhan ei altista sille muita ihmisiä tai päästä haitta-aineita ympäristöön. Hän veti valkoisen potkupuvun päälleen, tutin naamalleen ja kantoi kivijalan toisesta päästä kattohuovan paloja talteen, kun kaivinkone ammensi toisessa päässä puutavaraa lavalle. Kivijalasta löytyi vielä muutamia asbestieristettyjä putkenpätkiä, ja varovasti isäntä kierrätteli niistä eristeen irti ja sulki sen visusti kaksinkertaiseen jätesäkkiin.

Käärimme myös kattohuovan, tuon Maailmanlopun Myrkkyjätteen, huolellisesti tuplamuoviin, teippasimme tiukalle käärölle ja valelimme suurin piirtein piimällä, jodilla ja linnunmaidolla ennen kuin ajoimme myrkkylastin kiireen vilkkaa kaatopaikalle. Siellä meidät ohjattiin pahaenteisten kylttien - Loppusijoitus Asbesti - viitoittamalle autiolle tielle, joka kohosi kohti korkeuksia, jätekukkuloiden viimeistä rantaa. Vavisten ajoimme roskarinteitä ylemmäs, leskenlehdet tuikuttivat kirkuvan keltaisina kuin varoitusvalot ja korpit, nuo sielulinnut rajan takaa, velloivat kymmenpäisenä, mustanpuhuvana parvena auringon edessä. En ole koko elämäni aikana nähnyt niin montaa korppia kuin tuolloin, ja kaikki samalla kertaa.

Ja katso; äkkiä olimme perillä. Taivas aukesi yllämme kuin äkkijyrkkä pudotus, ja jätemäen laitaan oli mätetty kelteisilleen kattohuopaa, lasivillaa, lasotörppöjä ja asbestijätettä. Niitä ei ollut kääritty visusti elmukelmuun, pressuun ja krokotiilinnahkaan, vaan jätetty hullan huoletonna silleen aukean taivaan alle tuulten tulla, mennä ja pöllytellä. Eikä maailma räjähtänyt tai taivas sortunut.

Sen sijaan lokkien taustanauru kajahteli kaukana kukkuloilla kuin kömpelössä kasarikomediassa, kun nostelimme säntillisesti suljetut kattohuopakääryleemme läjään keskelle Jokisen muita, leveitä eväitä. Palasimme kassalle maksamaan asbestijätteen loppusijoituksesta, ja hinta 40 kilosta oli huima 6,84 euroa.