Tahmela Hunks

- Onko pakko jos ei jaksais, kysyi uupunut isäntä eräänä pyhäaamuna vedettyään jo raksakuteet niskaan ja pakatessaan reppuaan. Hän oli painanut viikkotolkulla länkiin kuin hullu muuli ja puskenut pystyyn paritalon kuistit, parvekkeet ja ulkoportaat.

Ei ole. Mutta välillä on ihan pakko hengähtää, että jaksaa jatkaa. Niinpä leikimme hetken hyviä vanhempia ja ihmisiä, joilla on muutakin elämää kuin raksa: nukahdimme perheleffan ääreen (Ghostbusters!), kävimme vanhempainillassa, harrastuksissa ja järjestimme synttäreitä - useita, sillä yksi ei tokikaan lapselle riitä. 

Kuisti-parveke-porraspömpelin rakentamisen jälkeen talolla alkaa loppukiri, kun siirrymme sisähommiin. Hiljoksiin, vähän varkain isäntä alkoi lajitella ja sahailla kattopaneelia yläkerran huoneisiin. 

Siinä olikin somittelemista, sillä paneeli on syystäkin kakkoslaatuista: paikoin ensiluokkaista, mutta toisin paikoin pihkaista, kolhuista, naarmuista, värivirheistä ja väärän mittaista. Sanotaan, että köyhän ei ole vara ostaa halpaa, mutta jos ostaa, niin sitten köyhän on syytä olla perin näppärä ja neuvokas.  

Viikonloppunaa järjestimme pienimuotoiset nostotalkoot. Isännän raavaat miesystävät hilasivat ja kihnuttivat 250-kiloisen poistoilmalämpöpumpun eteisestä hollilleen vessan nurkkaan. 

Tehtävästä tekee haasteellisen se, ettei pönttöä saa kallistaa 45 astetta enempää, vaan sitä on liikuteltava pystyasennossa silkkihansikkain ja henkeä pidättäen. 

Lopussa seisoi kiitos ja jötikkä vessan nurkassa, ja urakan päätteeksi särpäisimme omppupiirakkakahvit. 

Samoilla tulilla ja lihasvoimilla vaihdoimme myös työmaaoven varsinaiseen ulko-oveen, ja isäntä jäi ruuvailemaan ovea paikalleen ja pursottamaan uretaania karminrakoon, kun kaverit läksivät varttitalkoista litomaan. 

Minä polkaisin alulle yhden naisen halkotalkoon, ja aloin lavehtia roskapuuta kuistin alle pinoon ja pois. 

Hullaannuin viime syksynä roskapuusta ja jemmailin sitä kuin ahne majava pitkin omaa ja naapurin pihaa, kunnes tontilta löytyi puolenkymmentä pinoa tai huojuvaa tornia täynnä hirrenpätkää, parrua, lankkua, naulalautaa ja kertopuuta. Naapurilla ei ole takkaa, ja haluan purkaa motit heidän pihaltaan parempaan paikkaan odottamaan käyttöä, noutajaa tai kaatiskeikkaa. Tontin laitaan Saa ottaa -läjään latomani polttopuut katosivatkin vartissa parempiin tulipesiin.

Isännän asentaessa smyygilautoja olkkarin ikkunaan (tietenkin siistimmin kuin virontimpurit) katselin kuistille kumottua Mammuttihirren työmaaovea, joka tuotiin raksalle heinäkuussa 2019 ennen ensimmäistäkään hirttä. Paljon on sen jälkeen tapahtunut: paritalomme on noussut ja Mammutti kaatunut, ja nyt sekin kuulemma nousee taas uudella nimellä, Mammutti Talotehdas Oy:nä.

Voisimme katkeroitua käärmeiksi ja sähistä menetetystä ajasta ja kymppitonneista, jotka jäivät konkurssipesään, mutta saimme sentään enemmän: hyvästä puusta & kotikuusesta juntatun vankan hirsitalon, joka on pitkästi itse tehty ja kenties vielä tänä vuonna muuttovalmiskin. Sillä nyt meillä on jo kotiovi, ja siinä kotiavain!