Saunapaneelia ja mustia kuita

Hurvittelimme jo syyslomalla lautakaupoilla ja uhrasimme yks kaks iltaa saunapaneelin valintaan. Helppoa se ei ollut - liian kapeaa, aika kallista tai ruma pontti - vaikka sävelet olivat selvät kuin Ukko Nooalla saunakaupassa: halusimme luonnollista, lämminsävyistä puuta, lämpökäsiteltyä haapaa tai tervaleppää, emmekä trendikästä haudanmustaa tai arkunvalkeaa lautaa. 

Entisen elämämme saunassa tuoksui terva ja makea savu, vilvoitellessa soi Myyrän tunnusmelodia ja maistui sipsi ja elämä, ja tuohon muistoon kiinnitimme myös tulevan elämämme unelmamme. 

Löysimme lopulta Lauta Oy:stä etsimämme, ja vielä vähän enemmän: lämpökäsiteltyä, rahtusen normaalia leveämpää (160 mm) haapapaneelia. Sen pinta oli priimaa, mutta leveysvaihtelun vuoksi paneeli oli luokiteltu kakkoslaatuiseksi. 

Ostimme paneelia ensin pesuhuoneen kattoon, ja sitten isäntä kalkuloi illan muuta saunaosastoa, ja toisena ehtoona haimme loput tarvittavat paneelit. Tosin nyttemmin on selvinnyt, ettei paneeli riitä vieläkään, vaan tarvitsemme joko a) sitä lisää, tai b) muun sisustusratkaisun pukuhuoneen pintoihin. Van ei sev väliä, kunhan pesu- ja löylyhuone saataisiin valmiiksi! Alkavat tässä muutkin kuin kissa jo kaivata saunaa. 

Muut elonkiireet ja mullistukset jatkuvat, joten isännältä liikenee raksa-aikaa ilta silloin, toinen tällöin, ja joskus jopa koko lauantai. Niinpä hän yhtenä iltana mitoitti, sahasi ja paneloi löylyhuoneen yhden seinän, toisena toisen, ja viidentenä kolmannen.

Seinä kerrallaan löylyhuone kuitenkin valmistuu, ja kyllä suomalainen mies muljahtaa ihan omanlaiseen onnensilmään laitellessaan omaa saunaa - olkoonkin, että isännän pikkutarkkaa sielua syvältä jurppii sekundapaneelin mittaheittely, jonka naamiointi vaatii hieman kikkailua, ja jota ei lopulta valmiista pinnasta huomaa kukaan muu kuin hän itse. 

Toinen asia, joka karmii kuin haarukka esteetikon sielun pintaa on talotekniikan pyöreäksi pakotettu, muovinen muotokieli. Ymmyrkäiset, kirkkaanvalkoiset muoviventtiilit kirkuvat seinissä ammollaan kuin kauhunhuudot, ja joka kerta, kun katse harhailee pesuhuoneen kattoon tai löylyhuoneen seinään, pääsee sielusta pieni, peljästynyt *skriik*. 

Tähän päivään mennessä emme ole löytäneet mistään nelikulmaisia tai edes metalliinvärisiä ilmanvaihtoventtiilejä, jotka istuisivat ihanasti hirsitalon palkinomaiseen muotokieleen ja laskisivat sieluun hyvän tyventymän. 

Tavoilleni täysin uskottomana hankimme kertaheitolla kattovalaisimen olohuoneen paraatipaikalle. Olemme valon lapsia, mistä kirkkain todiste on ensimmäinen yhteinen ostoksemme: jalkalamppu vuonna 1998. Hipeilemme ja harkitsemme Tärkeitä Päätöksiä - jollainen kattolamppu ehdottomasti on - yleensä kyllästymiseen asti joka taholta, ja sitten vielä viikon siihen päälle, ennen kuin rohkenemme tehdä ratkaisun ja loppuelämän sijoituksen. 

Entisen elämän rustiikkiset, rouheat kattolamput eivät uuden kodin linjoihin istu, enkä näihin päiviin saakka ole oikein tiennyt mitä tahtoisin ja mihin isäntä suostuisi. Ihan kivan lampun löytäessäni hinta on hiponut pilviä tai ainakin puolta tuhatta, joten se siitä, etenkin kun isännän kommentti on yleensä ollut innoton yh. 

Kattolamput eivät ole loikkineet kotiamme kohti jäniksen selässä senkään vuoksi, että isäntä varmisti jo suunnitteluvaiheessa, ettei meiltä ainakaan valo lopu kesken: kattoihimme on upotettu yhteensä 50 suunnattavaa ja himmennettävää ledivaloa. Lupaani isäntä ei missään vaiheessa kysynyt, ja hyvä niin, sillä sitä tuskin olisi herunut - ledivalojen hinta kipusi kaikkineen pariin tonniin - mutta päivittäin olen kiitellyt säädettävää, riittävää valaistusta, jota ilman en enää osaisi enkä tahtoisi olla. Kattolamppuihin ei siis kohdistu valtavaa valaisuvaatimusta, vaan niiden virka on lähinnä kodin kaunistus ja tunnelmointi. 

Päivänä eräänä selailin taas lamppukauppojen verkkosivuja, kun silmiini osui savunvärinen Eglo Albaroni, joka viehätti minua heti. Valaisimessa oli kuitenkin monta muttaa ja kommervenkkiä: 1) väri - en tahtonut mitään tummaa, 2) kupujen määrä - enkä kolmea ainakaan spiraalissa, ja 3) eleettömyys - kyllä lampussa pitää jokin juju olla, ettei se ole liian pliisu ja väritön. Ja tuo kolmivalaisin oli kaikkea sitä. 

Mutta valaisimen veistoksellinen muotokieli puhutteli jotain syvää sisälläni: näin siinä marjoja karhuverhoja vasten, tai mustia kuita kuusipuita vasten, tai punnuksia, joilla sielun paino mitataan, ja näytin lamppua isännälle. 

- Mennään katsomaan, hän ehdotti, ja me menimme. 

Kristallitriangelien ja teepannulamppujen keskellä mielitietty ei oikein säväyttänyt, etenkin kun isäntä nurkui sen valtavaa kannatinhalkoa vastaan. Mutta jotain niin syvää, sikeää intensiteettiä lampussa oli, että löysimme pian toisemme tee-se-itse-valaisinhyllyltä tutkimasta pienempiä kannattimia ja sopivia polttimoita. 

Niin olohuoneemme kattoon puhkesi tumma, lumoava halo, joka vangitsee katseen puoleensa väkevänä ja vastustamattomana kuin musta, maaginen kolmoiskuu.