Vuosipäiviä

Raksalla on ollut niin hiljaista, että on melkein voinut kuulla hirsien kasvun ja huminan. Isäntä on parannellut kyynärpäitään ilman mainittavaa edistystä - tai no, oikea puoli on jo melkein normaali, mutta vasen vihottelee yhä.

Vietimme viikolla isännän syntymäpäivää, ja samalla täyttyi viisi vuotta hetkestä, joka jakoi elämämme aikaan ennen ja jälkeen. Täsmälleen viisi vuotta sitten seisoin suunnilleen tässä kohdassa hometalon keittiössä ja halasin päivänsankaria.

- Mehän ollaan nyt käytännössä kodittomia, sanoin, ja katsoin hänen olkapäänsä yli olohuoneeseen, jossa ilma seisoi sakeana kuin hermomyrkky, pisteli neuloja nieluun ja rintaan ja tärveli kaiken maallisen omaisuutemme. Maailmanlopun talon tarinan voit lukea täältä.

Siitä hetkestä on tultu kauas, mutta paljon on vielä matkaa jäljellä. Ellei talotehdas olisi kaatunut, olisi naapurihuoneisto jo valmis ja me olisimme jo aikaa sitten päässeet sisustamaan levyvalmista asuntoamme. Nyt levyvalmiista versiosta uupuu vielä yläkerran lattialevytys ja osa sähkötöistä ja seinälevytyksestä.

Hometalosta pakenemisen jälkeen kiersimme mierontiellä evakossa ensin isovanhemmilla ja sitten vuoden pikkukodissa Pyynikillä. Silloin kähyt ja käärmeet nälvivät sieluani syvältä ja kihisin sakeaa vihaa: minusta tuntui, että vereni tilalla luikersi juotikkaita, sydämessäni oli reikä ja lastemme lapsuus hukkaan heitetty, kun jouduimme elämään sitä poissa Pispalasta.

Mutta siinä samassa, kun kesällä 2016 pääsimme hyvien ihmisten avulla muuttamaan takaisin kotikulmille, heltisi kaikki kiukku ja katkeruus minusta. Olemme taas terveinä, yhdessä ja takaisin Pispalassa - me selvisimme.

Uskon siihen yhä: kyllä kaikki järjestyy. Nyt siihen menee kauemmin kuin uumoilimme, mutta eipä aikaakaan, kun asumme taas täällä ja katselemme yläkerran ikkunasta kodinpunosta Pispalan rinteellä. Täältä näkyy lastemme synnyinkoti ja nykyinen kotimme, koulu, ranta ja kaikki, mikä on meille kallista: sydämemme kotisija.