Lentävä takka

Saimme juuri somimoilleen jouluksi kotiin klassisen kauniin kulmatakan - ja oppitunnin siitä, kuinka rakentaminen todella on välineurheilua, ja oikeilla vehkeillä painavakin pömpeli hytkähtää sukkana sisään ja sos siinä!

Valmistulen Ontakka-malliston Lare034 (kuva jälleenmyyjän sivulta) oli ensimmäinen hankinta, jonka olimme keväällä kotiimme tehneet, kun se oli vasta listoina paparilla ja rastina rakennusluvassa. Tuo elegantti, ajaton kaunotar oli ollut mallikappaleena Tulikivi-studiolla Helsingissä ja myytiin pois hinta kuin pinta hierrettynä. Mammuttihirren myyjä vinkkasi sen meille, ja kulmatakasta syntyikin pienimuotoinen kilpailu, sillä emme olleet ainoita, jotka tuota heleää helmeä halajivat. Lopulta nopeat söivät hitaiden herkut ja ostimme klassikon, sillä olimme onnistuneet varaamaan takan ensimmäisinä.

Takan asennuspäiväksi nousi oikea kapinen sudenilma: taivas sylki räntää, vettä ja vaahtia, tuuli näytti hampaitaan ja ulvoi hukkana nurkissa. Meitä hirvitti laskea takkamiehet rimpuilemaan liukkaalle, kattoturvattomalle katolle. mutta ei auttanut: piippu oli asennettava ja isäntä vuokrasi henkilönostimen, jonka avulla katolle pääsi edes jollain opilla.

Ensimmäinen sirkustemppu oli saada Dino ylämäkeen sorapatjaa pitkin takapihalle. Pönnäsimme aikamme jumissa sutivaa kirahvia kolmissa tyypein - isäntä, minä ja takkamies - ja kone hirnui, ruopi soraa ja teutaroi vastaan, kunnes taipui lopulta talutettavaksi takapihalle. Ehdimme sinne juuri parahiksi napittamaan ihmettä: lentävää takkaa!

Sillä tuolla taianomaisella, joulukuun sinisellä hetkellä takka todella lensi! Nosturi heijasi sen pitkästi yli pihan kuin valtavan lahjapaketin, enkä voinut välttyä vertaamasta, kuinka sukkelasti PILPitkin olisi sillä heitetty sisään. Ja kas, jälleen kuistilla nökötti yksi pystypömpeli: kotimme sydän ja suloinen loimu, jonka ääressä paistaisimme vaahtokarkkeja ja kissat paistattelisivat päivää silloinkin kun sitä ei näy. Se pitäisi enää hilata sisään, mutta miten?

Vaan konstit on monet ja koneet vielä moniaammat. Takkamiehet virittelivät omintakeisen siirtovehkeen, joka oli eräänlainen pumppukärryn, lavetin ja rollaattorin risteytys, pukkasivat takan kynnyksen yli, poikki pirtin ja tyyräsivät paikoilleen.

- Siinä se ny on eikä takaisin viedä, totesi takkamies lunkisti.

Minä kaikkosin viemään tytärtä tanskarin joulunäytökseen ja isäntä jäi apumieheksi piipun asennukseen - tosin eipä siinä paljon apuja tarvittu: takkamiehet ovat tehneet tätä ennenkin pohojalaasen leppoisella asenteella, rennosti ja just eikä melkein oikein.

He sahasivat piipunreiät välipohjiin ja kattoon, pujottivat hormin siitä, mönkivät yläpohjassa saksiristikon alla eikä kumpikaan edes pudonnut sohjosivellyltä katolta.

- Kyllä siihen jo voi savut laitella, he totesivat läksiäisiksi. Me jäimme halailemaan takkaa ja miettimään sille nimeä: Rauha, Lauha, Lempi, Lyyli, Tyyne vai kenties Unna?

Tyynen rauhaisaa joulunaikaa, lempeä & lämpöä sydämiin ja lyylin lykkyä tulevaan vuosikymmeneen kaikille teille, ylämäkiin ja rappusiin, aittanpoluille ja valtaväylille!