Lattiavalu, osa 2: kakunpaistoa ja keijukaisia
Kakusta tuli hyvä, kun se sai hiljoksiin paistua kellariuunissa: esilämmitetyssä, vedottomassa tilassa styroksiovien takana. Betonista vapautuu kuivuessaan aimo annos lämpöä, ja ensimmäisinä päivinä kellarissa olikin kuumaa ja kosteaa kuin saunassa. Siitä olosuhteet lähtivät tasaantumaan ja betoni kehittymään - kuivumaan, jäähtymään ja tekeytymään - ja viikon päästä alapohja oli jo niin luja ja napakka, että saatoimme pystyttää sinne taukotuvan hirsimiehille.
Putkipojat kiipesivät yläpohjaan pelailemaan Super Mario Bros'ia ja sujuttelivat sinne hormitukset ilmanvaihdolle.
Hekin ovat kovia poikia tekemään töitä: pitkänmatkalaisina he kurvailevat maanantaina Oulusta Tampereelle, painavat ympäripyöreitä työpäiviä ja palaavat kotiin jo torstaina. Hommat hoituvat ja sillä siisti.
Aina ei ole ihan yhtä siistiä. Maanantaina 14.10. kaupungim miähet ilmoittivat tulevansa seuraavana päivänä asfaltintekoon, ja me ryntäsimme hatutta päin valmistelemaan autotallin ovensuuta ja julkisivun kadunpätkää kivetyskuntoon. Vietimme yhden pimenevän syysillan kaivaen kaivonkansia esiin ja luoden vaihteeksi soraa, jotta kaikki olisi kunnossa asfalttikeijun tulla ja kivettää.
Ja yhdenlainen keijukainen sieltä ilmiintyikin: moni siitä puhuu, mutta harva on sen oikeasti itse teossa nähnyt! Urakan aluksi jalkakäytävälle tuotiin katujyrä ja kaivinkone. Seuraavan neljän päivän aikana työkoneet siirtyilivät mystisesti pitkin katua ja tekaisivat pohjia vähän siellä sun täällä: täältä poistettiin asfalttia, tuolta vaihdettiin soraa hienommaksi, tässä kaivettiin viemärinviertä auki ja tuolla tasattiin hiekkaa. Neljän päivän aikana isäntä näki urakan käynnissä vain kerran, ennen kuin pohjatyöt saatiin kuin ihmeen kaupalla plakkariin ja kadunpätkä ja sivupiha lanattua tasaiseksi kuin pläkki. Sittemmin kuulimme, että urakka oli sakannut bitumintuotannon vaikeuksien tähden, ja jännä kämmenellä jäimme odottelemaan itse asfaltointia.
- Nyt on yläpohjassa käynyt joko sähkäri tai sitten meillä on vieras, arveli isäntä eräänä iltana raksalta palattuaan. Yläpohjan hormieristeistä oli viillelty kapeita soiroja irti, mutta ne eivät olleet mitenkään loogisesti läpivientien paikalla.
Arvoitus ratkesi viikonloppuna, kun ehdimme päivänäollä siivoilemaan sisätiloja. Kuistin katon alta kuului kiihtynyt sirkutus ja supattelu - mitä noi täällä tekee, keskeytetäänkö operaatio Pesä vai jatketaanko!? - kunnes arpa oli heitetty ja kuistilta alkoi kaikua topakka tok tok tok, kun pikkulintu nalkutti puuhakkaasti eristeitä pesäänsä. Tirppa nikkaroi tupaansa onneksi meidän puolellemme kuistia, emmekä malta häntä heti kullankalliista kodistaan häätää - ja voi olla, että kuistin yläpohjaan unohtuu tintinmentävä oksanreikä oveksi, ennen kuin se naulataan umpeen.
Syyslomalla saimme muksut yökylään mummulle, ja tuumasimme ensin mennä kolmen ruokalajin illalliselle oikein kangasliinaravintolaan.
Sen sijaan päädyimmekin kaatopaikalle - emmekä vain kerran, vaan kolmasti! Pihan oli vallannut ylitsevuotavainen jätteenpaisumus: se oli kukkurapäillään hukkalautaa, styroksin- ja kattopellin paloja, suojamuovia, sateessa möljääntynyttä kipsilevyä, jätesäkkejä, pehmenneitä pahvilaatikoita sekä moneen kertaan kuollut Puoma, tuo ikäisemme kottikärryjäärä, jonka olimme ajaneet sorasavotassa loppuun.
Vietimme toisen - hyisen ja tihkuisen - syysillan haalaten rytöläjää peräkärryyn ja kaatopaikalle. Vaan oli se sen arvoista! Pressutetut puupinot paljastuivat töryn alta, ja kaikki on nyt valmiina hirsimiesten tulla ja timpuroida.
Kommentit
Lähetä kommentti