Sydänpuun luona

 

Hirret ovat täällä! Eivät tosin tontilla, vaan vasta Teiskon varastossa, mutta kotimatkalla jo. Ne tuotiin toissailtana, ja ryntäsimme heti eilisaamulla taivastelemaan tulevaa kotiamme, joka pötköttelee vielä topakasti muoviin pakattuna kuljetusfirman kartanolla.

Ensivaikutelmani oli kolmivaiheinen.

- Onpa niitä vähän! Tästäkö pitäisi paritalo tulla? Voiko noin vähä määrä hirttä riittää, taivastelin. Isäntä laski iltasella, että siinä on pölliä 940 metriä; kyllä niistä jo kelpo töllin saa.

Sitten kurkistelimme muovikääreen ohi hirsien alapintoja, ja puunsyitä ja oksanluomia mittaillessa alkoi toinen epäluulo viritä: ovatko hirret muka kuusta? Nehän näyttävät ihan männyltä! Me halusimme nimenomaan kuusta, enkä varppina ala, jos tämä on mäntyä!  

- Soita jonnekin: kuuhun, äidille, rehtorille, toimitusjohtajalle!

Isäntä soitti ja tavoitti tuotantopäällikön lomalta. Hän vakuutti, että kyllä puun pitäisi kuusta olla, mäntyhirsi on nykyään niin harvinaista, että sitä saa vain erillistilauksella. Tosin juuri nyt Mammuttihirrellä on tuotannossa yksi talo männystä, joten hän lupasi varmistaa, etteivät hirret vain ole vaihtuneet.

Siinä me sitten töllistelimme hirsiä, mittailimme oksanluomia, vertailimme tärkeinä puusyiden leveyttä ja vaaleusastetta ja nuuskimme reikiä nenät pitkällä ja töpöhännät vipattaen, että miltä tämä tuoksuu, kuuselta vai männyltä, pihkalta vai muurahaisilta? 

- Uskaltaisinpa melko varmasti väittää, että puulta, isäntä murjaisi ja totesi sitten, että kyllä tämä on sitä mitä tilattiin: vain kuusella on noin pienet oksanreiät ja pihkaa syyn reunassa. Jo kohta tuotantopäällikkö soitti ja varmisti, että kyllä ne ovat kuusihirttä, voimme olla huoleti.

Vasta silloin, silitellessäni hartaana puun silkoista, valkoista pintaa minut valtasi levollinen varmuus kuin metsien humina ja hiljaisuus. Viimeinkin tämä on totta, hirret ovat tulleet ja näistä tehdään meille koti! 

Käteni alla lepäsi puhdas puu; se oli lämmin ja väikkyvä kuin kesäpäivä, kuulas kuin talvipäivän kajo, ja siellä täällä pitkin hirttä tuikki tähtinä oksanreikiä kuin linnunpoikien piiskuttavia nokkia ja oravanjälkiä hangella. Näissä hirsissä lomittui kaksi elämää, kaksi aikalinjaa - mennyt ja tuleva - ja me seisoimme niiden välissä, juuri tässä. Tuolla aukenivat pohjoisen metsät ja selkoset, ja täällä meidän kotimme ja tulevaisuus: lämmin, visu ja onnellinen elämä hirsien huomassa, sydänpuun suojissa.