Ulkotäytöt: Avantin suvisoitto ja lapion laulu - 5.-7.6.2019

Kivijalan pystytyksen jälkeen oli ulko- ja sisätäyttöjen vuoro. Säästöt mielessä ja kauhakuormaajakuski sisällään hykerrellen isäntä vuokrasi kahdeksi päiväksi pienkuormaaja Avantin, jotta voisi purkaa sillä sorakasoja kellarin sivuilta ja ajella ulkotäyttöjä takapihan rotkoon.

- Mistä kukakin tykkää, tuumasi vastaava mestarimme vinosti hymyillen kun kerroimme aikeestamme, ja muistutti, että sama nosturikuski, joka nostelee kellarin ontelolaatat paikoilleen ja tekee sisätäytöt, voisi kahmaista myös ulkotäytöt monttuun.

Tilasimme keskiviikkona ensimmäisen kasetillisen salaojasoraa. Rekkakuski kaatoi nupin verran sepeliä kellarin itäpäätyyn ja peräkärryllisen länsipäätyyn. Kummassakin ammotti kelpo monttu, johon osa sepelistä mätkähti, mutta silti kivijalan kahta puolta jäi hulppeat soraharjut. Ehdimme heitellä ja työnnellä pisto-, lumi- ja lattapäälapioilla sepeliä kukkulan juurelle aimo tovin, ennen kuin Avant tuotiin tontille ja isäntä opetteli ajamaan sillä.

Vaan eipä hätä sillä hävinnyt eikä soranajo alkanut sujua. Sepeliä oli äkkiväärä vuori eikä Avant ole vuohi, joka kapuaisi pystysuoraa seinää. Niinpä isäntä sai sutata tuntitolkulla läjään liuskaa, jota pitkin pääsisi ajamaan sepeliä. Illankähmässä hän kahmaisi kuorman alle jääneen perusvesikaivon irti ja kaivoon romisi metri soraa. Sitä hän sitten äyskäröi iltapuhteinaan ensin viemäriputken tulpalla ja myöhemmin löylykauhalla pois. Puolet lähti helposti, mutta puolet jäi odottamaan parempaa vippaskonstia.

Siitä alkoi vauhtiviikkomme, jonka aikana isäntä teki 11-17-tuntisia työpäiviä tontilla. Hän heräsi seuraavana aamuna puoli neljältä ja ampaisi viideksi tontille leikkaamaan routaeristeitä ja tasailemaan eilispäivän kasoja. Hyvä niin, sillä ensimmäinen sorakuorma jytkähti edellisen päälle klo 7.35. Suuruudenhulluna haaveenamme oli ollut ottaa kaksi tai kolmekin kuormaa heti samana päivänä, mutta kun soran mykistävä paino, pienkuormaajan pienuus ja omat, rajalliset voimamme selvisivät ja kohtasivat, peruutimme sukkelasti muut kuormat, otimme järjen ja lapion kauniiseen käteen ja aloimme luoda.

Minä heiluttelin kukkulan laella pikkulapiota kuin hiehonhäntää, pyyhin hyppysellisen soraa alas, kunnes heitin lapion hiiteen ja aloin polkea soraa monttuun. Niinä päivinä kaikki keinot olivat käytössä! Isäntä jurrasi Avantilla eestaas, soravuoret vajuivat vähä kerrallaan ja minä heittelin, hivutin, lykin, poljin, kaiversin, tamppasin ja työntelin soraa minkä ennätin.

Aurinko hiillosti pihasta grillin ja me paistuimme kuin kasvisnakit, pukkasimme soijaa ja soraa. Muksut rakentelivat routaeristeistä majoja varjoon (+27 astetta), lukivat Ankkareita ja kirmasivat välillä rantaan kahlailemaan ja hakemaan kaupungin parhaasta lähikaupasta jätskiä ja sihivettä.

Perjantaina tontin laidalla seisoskeli työmiehiä kuin pipoa - tai turvakypärää - sähkölaitoksen kolmelta eri ali- ja alialiurakoitsijalta. Yksi sakki lykkäsi ruotoista sähkökaappia takaisin liki uudenkarheaa kivijalkaamme, toinen kaivoi vanhan lyhtypylvään jalkaa pois ja istutti uutta kellarin nurkalle, ja kolmas veti kaapelia lyhtypylväälle. Minä lapioin vieressä tomuavaa soraa kuin kaistapää, yksin. Kun pömpelit olivat paikoillaan, saatoimme viimein eristää kivijalan viisinkertaisella uretaanilevyillä ja täyttää kadunpuoleisen railon.

Ja äkkiä oli ilta, sora ehtynyt kummastakin kasasta ja Avantin noutaja saapui. Olimme saaneet ulkotäytöt kivijalan kolmella sivulla hyvään malliin, mutta takapihan koko pitkä, syvä ja konstikas, kuistia ympäröivä alue oli täyttämättä, sillä sinne ei Avantilla ollut asiaa. Läksimme aurinkokuivattuina, kivipölyisinä ja onnenhehkuisina kotiin syömään, saunaan ja polkaisemaan pyhäksi pystyyn tyttösemme kaverisynttärit, onginnan ja discon.

Noina päivinä, astellessani pulterimuurin viertä eväät repussa, korvat täynnä lasten ja lintujen kilkatusta ja nenä syreenin hurmaavaa tuoksua, tajusin kenties ensi kertaa, että mehän elämme juuri nyt todeksi unelmaa: asumme täällä, taivaan taskussa, kävelymatkan päässä omasta tontista, jolla juuri me rakennamme taloa. Silti en vieläkään tahtonut uskoa, että tästä kellaria enempää tulisi - kunhan puuhailemme, sillä elää pitää ja yrittää, vaikka sydän rinnassa märkänisi eikä tulevasta olisi mitään takeita.