Sisätäytön sävelet: kihveli soikoon! 9.-11.6.2019


Ontelolaatat oli määrä asentaa kivijalan päälle tiistaina 11.6.2019. Sitä ennen sisätäytöt piti tehdä yläkautta, sillä maata myöten kahta rekallista soraa ei saisi millään opilla kellarin sisään ja levälleen.

Sunnuntaina, paria tuntia ennen tyttäremme kaverisynttäreitä isäntä poikkesi nosturikuskin kanssa työmaalla selvittelemässä säveliä seuraavan päivän sisätäyttöjä varten. Pitkän linjan nosturikuski tiesi mitä tehdä ja kertoi sen meille: tilaamme iltapäiväksi yhden kasetin soraa ja päivän päätteeksi toisen. Hän nostelee parissa tunnissa sorakuution kerrallaan kivijalan sisään, ja me lykimme ensimmäisen kuorman 20 cm vahvuiseksi sorapatjaksi. Sitten levittelemme päälle vielä toisen kasetin sepeliä, jolloin sisätäytön kokonaisvahvuudeksi tulee 40 cm. Meidän pitäisi vuokrata tärytin sisätäytön tasoitteluun ja ennen kaikkea: kutsua kokoon 4-6 jalkamiestä lapioimaan soraa.


Minä asensin kynttilöitä, viirinauhaa ja päivänvarjoa eläinkakun päälle ja isäntä koodasi hälytystä ystävilleen: pääseekö joku seuraavana päivänä tai iltana hätiin oman kihvelin kanssa?! Hän tilasi kaksi kasettia soraa, ja sitten jäimme järjestämään discoa ja ongintaa kylmä hiki otsalla helmeillen ja Eino & Aapeli täppäriin ladattuna ja toivoimme, et he voisi olla ne, sen illan olla ne, jotka haluu ottaa kihvelistä kiinni ja heittää meidän sorat hajalleen, et he voisi olla ne.


Ja kyllähän he olivat. Sama remmi on muuttanut meitä hometaloon ja uuden elämän onnentupaan ja auttanut omilla eleettömillä tavoillaan elämän äkkisyvissä ja kiverissä mutkissa. Tosin enin osa heistä ehti hätiin vasta illansuussa, ja siihen mennessä olimme isännän kanssa helisemässä niin että joka hermo ja pinne soi. 


Maanantaipäivänä työmiehet purkivat rakennustelineet kellarin sisällä ja nosturikuski nosteli ne kadun varteen, uudelle komealle sorapatjalle. Minä leikkelin routaeristeestä 20 cm soiroja kivijalan sisäseiniin, anturan päälle, ja isäntä pelasi styroksipalapeliä autotallin edessä, vesikaivojen ympärillä. Kun kellari oli tyhjennetty, hän veti radonputken lattialle reilun 1,5 metrin päähän seinistä - juuri parahiksi ensimmäisen sorakuorman tuloon.


Nosturikuski alkoi kahmia sepeliä kellarin sisään, isäntä asensi radonputken ulostuloa ja sähkökaappia, johtoja ja kaapeleita, ja tamppasi teknisen tilan täyttöosuutta kerralla valmiiksi. Minä yritin yksin lykkiä taivaasta satavaa sepeliä levälleen, ja sitä vain tuli ja tuli. Helle seisotti ilmaa, aurinko paistoi varjot karrelle ja kivi pölisi, kun nosturikuski pudotti parin minuutin välein aina uuden sorakuution tarkasti edellisen viereen. Eihän siitä mitään tullut; oli laaksoa ja kukkulaa, monttua ja kumparetta, muttei missään tasaista.


Ensimmäinen apukäsipari saapui loppuvaiheessa ensimmäistä täyttökerrosta, ja hänen avullaan saimme kynnöspeltoa vähän tasattua. Parissa tunnissa 51 tonnin sorakuorma oli nosteltu kellarin sisään ja levinnyt omin avuin tai avustettuna, ja neljän huitteilla saapui toinen kuorma. Minä juoksutin viimeisiä styroksisoiroja kellarin nurkkiin, kun kiveä alkoi taas ropista sisään. Jotenkin siinä kulminoitui koko rakennushankkeemme - iso ratas oli käynnissä jo, hanke vyöryi eteenpäin, ja me puskimme hartiavoimin, rimaa hipoen asioita valmiiksi vähää ennen kuin oli jo myöhäistä.


Toista kuormaa purkamaan ehtikin jo useampi mies, ja minä keskityin kuvailemaan ja kuskailemaan virvokkeita lähikaupasta. Nosturikuski on tehnyt näitä hommia vuodesta 1992 Lokomon silmäterällään ja on itsekin ihan kone: sora solahti tasan siihen kohtaan mihin isäntä lapiotta osoitti. 3-4 miestä vetäisi kummun levälleen sen sileän tien ja ehti hetken seisoskellakin ennen uutta kekoa.


Kun sisätäyttö oli tehty, kahmi nosturi loput toisesta sorakuormasta sisäpihan monttuun, kuistin ja kivijalan väliin. Isäntä oli tilannut aamuksi kolmannen kasetin, ja se olikin maanrakentajan viimeinen kuorma: lisää sepeliä löytyisi syys-lokakuussa louhinnan jälkeen. Onneksi ehdimme - jälleen rimaa hipoen - tilata viimeisen kasetin sisäpihan rotkoon, jonne sepeliä ei muulla opilla kuin nosturilla tahtonut saada.


Kuski läksi yöksi kotiin ja luottoremmimme jäi tasoittamaan, haraamaan ja täryttämään sisätäyttöjä. Aamulla urakka jatkui vielä yhden kasetin mitalla. Sen sisäpihan rotko hotkaisi humauksessa ja vähäksikin jäi. Pihaan ja pohjaan oli kaadettu tähän mennessä viisi täyttä kasettia, yhteensä 246 000 kg salaojasoraa, ja kuudes vielä tarvittaisiin, mutta sen aika olisi myöhemmin. Parin tunnin kuluttua saapuisivat ontelolaatat.


Kommentit

  1. Huh hei mikä homma! Itsekin tänään samanmoisissa sorahommissa mutta melko paljon pienemmässä mittakaavassa - meillä kaivinkonekuski lappoi soraa vain vanhan hirsitalomme uuden lisäosan perustusten sisään ja ulkopuolelle, vaan menihän sitä sinnekin aika määrät.

    Olen kahlannut parin viime päivän aikana sekä tämän blogin että maailmanloppublogin sanasta sanaan läpi ja... En millään osaa muotoilla mitään mitä sanoa. Olen myötäelänyt joka hetkeä, ihmetellyt voimianne, kohtalon oikkuja, Suomen oikeusjärjestelmää, olen miettinyt uskaltaako tässä maailmassa enää myydäkään vanhaa taloa jota ei ole itse tehnyt eikä tiedä sen kaikkia salaisuuksia. Ja olen miettinyt miten arvokas asia on perhe ja rakkaus, ja ällistellyt sitä kauhua joka minussa heräsi kun ajattelin että pitäisi luopua kaikesta materiasta. Monenlaista olen siis miettinyt, ja ihailen päättäväisyyttänne ja todella toivon onnea projektiinne! Jään ehdottomasti seuraamaan rakentamisen edistymistä - rinta rinnan mennään vaikka tosiaan erilaisessa mittakaavassa ja erityyppisessä projektissa. Minulla ja perheelläni on työn alla 1800-luvun lopun hirsisen sukutalon kunnostaminen. Puoli vuotta on purettu ja nyt aletaan pikkuhiljaa olla siinä vaiheessa että "tuhoaminen" loppuu ja alkaa nousta myös uutta. Jos sinulla on aikaa ja haluat jakaa ajatuksia niin käy kurkkaamassa blogini http://tarinoitapenttilasta.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna viestistäsi ja ajatuksistasi! Muuan itseäni viisaampi totesi kerran, että "ihmissydän on ihmeen kestävä", ja se ajatus on pätenyt meihinkin. Pakon edessä ihminen taipuu ja sopeutuu - tai katkeaa. Me olemme onneksi ehjiä vielä.

      Se tosin jaksaa yllättää, kuinka tappista tiemme edelleen on. Vastaava mestarimme totesi jo aikaa sitten, ettei rakentaminen yleensä näin hankalaa ole, joten ehkä tämä tästä iloksi vielä muuttuu. Sitä odotellessa käyn kurkkaamassa blogisi. ;) Kiitos linkistä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tahmelan kalteva torni

Puitteiden kirkastusjuhlat

Ikean Voxtorp-keittiö