Nurmipora käynnistyy

Kussa hanget, korkeat nietokset vajuivat ja väistyivät, alkoi maan kutsu kummuta mullan alta lumoavana kuin skillan pikkusipuli, ja siitä pitäen olen kuumeisesti myllännyt, mullannut, pöyhinyt, porannut ja nävertänyt pikku pihamme uuteen, omaan uskoomme. 

Hometalon pihalle oli kuuden vuosikymmenen aikana kertynyt sekalainen seurakunta koristekasveja, jotka oli tuikittu satunnaisotannalla sinne sun tänne. Ryhdikkään tuija-kataja-aidan lisäksi pihaa somistivat kaksi omenapuuta, yksitoistametrinen vadelmatarha maailman maukkainta marjaa, marjakuusi, saniaiset, kultapiisku, valkoinen pioni, päivänkakkarat, huvimaja ja pensashanhikki, jonka kanssa appi kerran ankarasti painia löi ja voitti täpärästi. 

Purkutyömaalla pääsimme kätevästi eroon kaikista muista paitsi kalleimmista: toisesta omenapuusta ja vadelmapensaista, joista edellinen jäi naapurin ja jälkimmäinen meidän puolellemme pihaa, kun jaoimme sen luotilangalla tasan. 

Lasten syntyessä istutimme heille jokaiselle oman hedelmäpuun silloiseen kotipihaamme kivenheiton päähän täältä: isoveljelle luumupuun, pikkuveljelle kirsikka- ja pikkusiskolle omenapuun. Omppupuu on uudenkin kodin pihaan saatava, ja olen katsellut sille paikkaa vattupensaan päästä, jota jo lyhensin pari metriä ja jaoin taimet omaan penkkiin ja naapurille. 

Muuta visiota meillä ei sitten pihasta ollutkaan, paitsi että voisihan sitä vähän pengertää rinteen mukaan, ja kesäkukkapenkki olisi kiva naapurin rajalla, ja kultapallot ja pioni, syyshortensia, harjaneilikka, unikko ja auringonkukka, asterit ja miekkaliljat ja voi kun tänne jonnekin mahtuisi kesäkurpitsapenkki, jossa vonkaleita kakkuun kasvattaa, ja pitäähän se grillikin olla ja pöytäryhmä ja nuotiopaikka muurinpohjalettusille, ja vilitossu tahtoisi majan ja isän pihasaunan ja trampoliini on aivan ehdoton! 

Sen sijaan meillä on vuosikymmeniä vanhan rakennusjätteen, kattotiilimurskan ja pulterikivien päällä viisi senttiä möykkyistä multaa tuhkatiheänään vuohenputkistoa ja pälvikaljuja nurmituppaita. Viime kesältä meille jäi vanhasta kaivonkannesta tuunattu tulisija ja upouusi trampoliini, jonka eräänä huhtikuisena lauantaina punoimme kehyksiin ja pudotimme lapset sinne kuin popkornit kattilaan, jossa riemu paukkuu ja poksahtelee yli äyräiden. 

Lasten poreillessa trampalla aloin nävertää uomaa meidän ja naapurin pihan väliin. Tuumaamme vetää siihen matalan harkkomuurin edes henkiseksi esteeksi muksuillemme, etteivät he tuikailisi toisten pihoilla kuin omillaan ja täyttäisi sitä kepeillään ja keppareillaan, palloillaan ja pokemoneillaan. 

Sitten isännän tai naapurin rouvan päässä leimahti silkka nerous, kun toinen heistä hoksasi, että ikivanhan piharakennuksen kivijalkahan pengertää pihaa jo valmiiksi. Niinpä sitten siirryin nurmiporaksi eri kohtaan pihaa ja kaivoin ja tasasin maata illasta toiseen kivijalan kupeessa. Se jakaa tiluksemme ylä- ja alapihaan, ja yläpihalle saan pariin lavakaulukseen sen kesäkurpitsani ja kenties pari hernettä ja sipulia. 

Neljätoista vuotta olen vaalinut kasvimaatilkkua 4H-yhdistyksen kasvimaapalstoilla. Pieni pala maata on pelastanut minua kauan, varjellut vaikeina vuosina ja tarjonnut armoa ja jatkuvuutta läpi lasten syntymän ja muuttojen, hometuhon, evakkovuoden ja raksakesien. 

Hitaasti palsta on hoidon puutteessa nurmettunut umpeen, ja nyt, kun meillä on lopulta oma piha ja sen nurkassa pari neliötä luppotilaa, luovuin haikein mielin vuokrapalstasta ja siirryin peputtamaan omaa pihaa. 

Naapurin rouva käänsi järjestelmällisesti maata omalla puolellaan ja nosteli esiin vuohenputkien juurivyyhtejä, ja esimerkistä innostuneena minäkin päätin tasata töyssyistä alapihaamme. En suinkaan aikonut kyntää koko peltoa auki, vaan kuopsuttaa vähän ja heitellä kuoppiin multaa - mutta hassustihan siinä sitten kävi. 

Ihanat varhaiskevään illat sekottuivat toisiinsa, kun kairasin reikiä maahan ja kynsin esiin ällistyttävän määrän keppejä, lautoja, lasia, kattotiilenpaloja, juuria, luita, kiviä ja ihmeen murakkaa multaa. Harakat karkeloivat puissa ja leikkivät kotista, kantoivat kortta ja keppiä naapurin tuijaan, ja viime kesänä pesänsä hukannut kyyhky huhuili puissa ja kyseli onks sitä näkynyt, pesää tai puolisoa...?

Madot tanssahtelivat letkajenkkaa talikon alla, poika noppi niitä purkkiin ja pinkaisi ongelle, ja onni oli tässä ja nyt, tässä herakassa mullassa, joka oli mustaa ja mureaa kuin punaviini ja täynnä tuhtia lupausta. 

Illat vierivät riviin kuin musat pihamaalle ja ilma jäähtyi, jostain tuiskahti hyppysellinen lunta, mutta minä vain jatkoin punkamista talikko harottaen ja jäinen tippa nenänpäässä. 

Isäntä kaivoi marjakuusen kantoa maasta, kantoi harkkoa ja veteli nauhoja pihamaalle, ja minä kyökkäsin maata selkä köyryllä kuin muurahaiskävyllä. 

Vetelin vuohenputken juurta mullasta kuin loputonta nauhaa taikurinhatusta, vaikka käänsin koko hiivatin alapihan kolmeen kertaan talikon syvyydeltä. 

Sitten luovutin, ja päätin luottaa onneeni, luontoon tai edes jonkinlaiseen kohtuuteen. Jospa nurmi ehtii nousta ensin, niin vuohenputken voi sitten trimmata muun ruohon mukana. Ellei, niin sitten meidän täytyy palkata pihallemme vuohi ruokapalkalla, tai edes joku vemmelsääri.