Ikean Voxtorp-keittiö

Unelmakeittiömme on viimein valmis - tai no, ainakin käyttö- ja esittelykuntoinen. Yksi ponnahdussalpa, ledivalot ja alasokkelit puuttuvat vielä, mutta niitä eivät laske muut kuin isäntä.

Kirsikaksi keittiökakun päälle asetimme välitilalevyt, sillä emme halunneet perinteistä kaakelia. Isäntä olisi tyytynyt pelkkään hirteen, mutta minä halusin väriä ja vaihtelua tasapaksun puun tilalle. Selasin silmät hedelmäpeleinä hyrräten välitilatarroja, joissa vilisevät toinen toistaan herkullisemmat chilit ja sitruunat, puhalluskukat ja kastepisarat, mutta mikään ei tuntunut tasan siltä oikealta kyökkipiian sielunmaisemalta, jota tähyillä tiskatessa ja soppaa soitellessa. 

Apu löytyi yllättävältä taholta: tapetista. 

Ihastuin jo aika päiviä sitten Four Seasons -kuusenhavutapettiin, ja hetken herkuttelin ajatuksella, että sitä voisi käyttää makuuhuoneessa, kunnes heräsin. Havuja, *kele, eihän niillä voi nukkua, tai unet pistelevät! Keittiön välitilaan, kuusihirren viereen havutapetti sen sijaan sopii kuin nenä oksanreikään. 

Välitilat valmistuivat kuin varkain. 

Tapetoimme määrämittaan sahattua puukuitulevyä, ja yhden illan isäntä hioi, höyläsi ja kaiversi, että sai lasin istutettua ja listoitettua levyn päälle, ja kas, siinäpä meillä on valmis keittiö! 

Jos havut alkavat liiaksi harata vastaan, voi tapetin aina vaihtaa. Nyt välitila sointuu saumattomasti valkeaan kaapistoon, hallaviin työtasoihin, lattiaan ja sielunmaisemaamme. Tässä keittiössä sielu lepää ja kattila laulaa täyttä kauhaa. 

Massakeittiöön päädyimme tunne- ja budjettisyistä; hometuhon vuosina unelmoin edes Ikean keittiöstä, ja kaltaisillemme kaikenmenettäneille, konkurssinhorjuttamille rakentajille huonekalujätti on hinta-laatusuhteeltaan just passeli keittiökauppa, etenkin kun sen laatu kuuluu viime vuosina parantuneen rutkasti. Ja kevyt näppituntuma keittiöstämme onkin kaunis, laadukas, kestävä ja edullinen!

Kaapinoviksi valitsimme mattavalkoiset Voxtorpit ja työtasoiksi Ekbacken-laminaattitasot. Kävin pitkään jaananpainia työtasojen materiaalivalinnasta: vanhasta muistista tunsin vetoa kivitasoihin, mutta uudistunut minäni halusi vaaleaa, keveämpää pintaa. 

Viimein löysin itseni Ikeassa betonikuvioisen, harmajan työtason ääreltä ja päätin yksin tein: tämän minä haluan! Isännän ei auttanut kuin myöntyä.  

Toinen selviö oli iso, aito tiskipöytä. Emme halunneet upotettuja altaita, jotka keräävät perunankuoria ja roippeita reunusten kuin ikenien alle ja vesi seisoo, märättää, ja ajan myötä työtasot alkavat kupruilla. Tiskipöydän teräspinnalle voi huoletta laskea vaikka uunituoreen pannukakkupellin, ja pöydän syvyyden (63 cm) vuoksi altaiden reunaleveys on ruhtinaalliset 12 cm entisen kuuden sijaan. 

Lapset laskevat aina lasit ja lautaset tiskialtaan laidalle, ja kun sen leveys on nyt hyvä raksamiehen kämmen, pysyvät astiat väistämättä ehjempinä kuin ennen. Ja onhan tiskialtaan laitaa kissankin nyt vakaampi astella. 

Kaappitilaa on ja riittää kotitarpeiksi, mutta jos jokin on kamalla ja kanilla yhteistä, niin lisääntymisvauhti. 

Eikä aikaakaan, kun tyhjyyttään kumisevat kaapit ovat ylähyllyjä myöten tupaten täynnä Pentikiä, Arabiaa, Ikeaa ja joulu-, koulu- ja pääsiäiskoristetta, ja mitenkäs suu sitten pannaan ja tämäkin uusi kippo tuikataan? 

Yhden puutteen olen unelmakeittiössäni huomannut: pyyhekoukun paikan. Ensimmäiset pari kuukautta käsipyyhe lötkötti kuin nahkiainen pitkin poikin tiskipöytää, kunnes kanssarakentajani Instassa julkaisi tilillään suorastaan nerokkaan ratkaisun pyyheongelmaan, ja otin sen käyttöön siltä silmäämältä. 

Ei meillä ikinä näin siistiä ole. 

Raivasin yhden aamupäivän keittiötä kuvauskuntoon, sillä oikeasti työtasomme pursuilevat sipsipusseja ja sipuleita, postia ja pähtinöitä, johtoja, letkuja, latureita, kameroita, täppäreitä ja puhelimia. Niille kun vielä keksisi näppärän silmänpiilon, niin a vot ja pullo votkaa! mutta siihen asti meillä on piuhat kiharalla, letkut makkaralla ja hermot piukkapaulalla.