Cartoon box -kitchen

Talvilomalla jatkoimme hiljoksiin keittiön edistämistä. Pääosa kaapistosta oli loksahdellut paikoilleen jo marraskuussa, mutta pandemiapoliittisista syistä osa keittiötoimituksesta jäi uupumaan, ja noita puuttuvia palasia tupsahteli ovelle tipottain; yksi silloin, toinen tällöin, ja kolmas kotvasen kuluttua. 

Onneksi puoliamme piti pätevä ja pitkäjänteinen keittiömyyjä, joka toimitti osia kotiovelle sitä mukaa kun niitä Suomen Ikeaan saatiin. Hän oli suositellut ottamaan keittiötoimituksen kotiin kannettuna, mikä tässä maailmanajassa säästi paitsi lihaksia, myös hermoja. Riskit jampat kantoivat parituhatkiloisen päätoimituksen rallatellen sisään, minkä jälkeen uusi pikkujoulu koitti aina parin viikon päästä, kun posti kiikutti jonkin puuttuvan palikan (60-senttisiä etulevyjä, laatikoiden piiloetulevyjä tai astianpesukoneen etulevyn kiskoja) kuistille. 

Kotiinkantomaksu osoittautuikin harvinaisen hyväksi sijoitukseksi, sillä emme kuuna päivänä olisi itse kopeutuneet verkkokaupan saldojen päivittäisseurantaan ja ampaisemaan renkaat ulvoen tuolle puolen kaupunkia jonkin kiskon, maskin tai namikan perässä, kun se suvaitsi ilmiintyä lähi-Ikeaan. 

Nyt otimme nippelin vastaan kuistilla hymyssä suin itse valitsemanamme ajankohtana, ja isäntä asensi nappelin paikoilleen jahka ehti, chakrat olivat sopivat ja energiavuot avoinna.

 

Pala kerrallaan keittiömme valmistuu, vaikkei siltä aina tunnu. Kuukausien kuluessa olen harjoittanut keskeneräisyydensietokykyni ja valikoidun välinpitämättömyyteni vimpan päälle tikkiin, sillä osatoimitettu keittiö on vaatinut minultakin - joka sentään olen luotaisesti huolimaton homssantuu - jatkuvaa silmäinummistelua ja ohikatsontaa. 

Esimerkiksi roskavaunu höllötteli ensimmäisen kuukauden kokonaan ilman etulevyä, jolloin ruokapöydästä saattoi ihailla estoitta monipuolista kierrätyspistettämme - on muuten pönttö poikineen bio-, seka sekä muovijätteelle, kartongille, lasille ja metallille! - ja perehtyä silmämääräisesti biojätteen koostumukseen. 

Ennen joulua usutin isännän virittelemään näkösuojan roskiksille, minkä jälkeen aloinkin tietoisesti karsastaa viereistä asianpesukonetta ja jääkaappipakastinten yläpuolta. Edellisestä puuttui etulevy ja jälkimmäisestä yläkaapit, joiden tilalle oli tukittu monimuotoinen joukko karseita ruskeita laatikoita. 

Tuo hyllypaikka olikin ainoa piste keittiössämme, joka paistaa suoraan kadulle, joten jos vielä sisällä onnistuinkin pälyilemään siitä sujuvasti ohi, niin ulkona kulkiessa en, ja sekös käräytteli käpyä pohjaan. Tässäpä meillä on tolkku talo, jonka keittiö on pahvista! 

Niin vain päivänä eräänä jääkaapisto sai kaapit ylleen, ja toisena astianpesukone etulevynsä. Se ei käynytkään ihan heittämällä, sillä emme hankkineet kodinkoneita Ikeasta, vaan etulevy piti sovittaa AEG:n astianpesukoneeseen. 

Puoli päivää isäntä sen kanssa lopulta paini, sorvasi täytekehikkoa ja sarhasi kiskoja, kunnes etulevy lumpsahti kohdilleen. Nyt asianpesukone on ällistyttävän näppärä käyttää, kun sitä ei tarvitse enää tukea jalalla auki samaan aikaan kun koettaa keplotella lautasia ylähyllylle. 

Keittiöstä uupuvat enää työpistevalaisimet, yksi ponnahdussalpa ja välitilalevyt, jotka tosin ovat jo hyvällä alulla. 

Talviauringossa hento, sisäinen sisustajani kehkesi nupulleen. Uudesta talosta uupuvat ikkunalaudat, ja kukat ovat keikkuneet mikä minkin laudan tai laatikon päällä ja lattialla potkittavana. Sain ilmestyksen lasisesta kukkapöydästä, jonka lävitse valo virtaa kuin heleä vesi ja virvoittaa, ja aloin etsiskellä nuukabudjetilleni sopivaa, valmista lasihyllykköä. Sitä ei vain tahtonut löytyä; joko ehdokas oli liian korkea, heppoinen tai ylin hylly oli umpinainen. 

Talvilomalla poikkesimme Ikeaan lihattomille pyöryköille ja pyörähtelimme läpi näppärien leikkikotien. Yhtäkkiä yhytin Vittsjön tv-tason, jonka ylin umpitaso vaikutti irtonaiselta ja alempi oli lasia. 

- Katopa kuule, irtooko tämä, kysyin isännältä ylähyllyä roplaten.

- No katopa, kuule irtoohan se, hän vahvisti ja kukkapöydän etsikkoaika oli päättynyt. 

Isäntä tuunasi tv-tasoa seitsemän minuuttia, jätti yhden umpitason pois, asensi keskitason ylimmäs ja loihti meille lasisen kukkapöydän paraati-ikkunan alle. Kyllä nyt kelpaa olla kukkanen!

Näinä päivinä täyttyi kuusi vuotta siitä maailmanlopun illasta, jona seisoimme hometalon keittiössä ja elämämme repeytyi kahtia, aikaan ennen ja jälkeen. Halasin isäntää ja katselin hänen olkapäänsä yli olohuoneeseen, jossa lelut, lapset ja synttärijuhlan rekvisiitta menivät vielä iloisesti hurlumhei, mutta joka oli jo kyllästynyt täyteen myrkkyjä ja kuolemaa kuin kaasukammio. 

- Mehän ollaan nyt käytännössä kodittomia, sanoin, ja siitä alkoi vuosien kilvoittelu kohti kotia. 

Ja nyt olemme täällä. Kiitollisuus siitä, että saamme asua tämmöisessä kodissa, läikehtii yhä lävitseni joka ikinen päivä kuin laulu ja linnunmaito. Paras hetki on se kun tajuan, ettei täältä tarvitse enää lähteä.