Verhotankoidentiteetti- ja sohvakriisi

Kääriydyimme juhlakauteen kuin pehmoiseen vällyyn ja heittäydyimme hetkeksi hartaaseen lepäilyyn. Raksanteko toppasi tykkänään, ja nukuimme kolmena aamuna kymmeneen. Pikku nipperöintikin sai harjakaisten mittasuhteet: roskakaapin etulevyn asennus oli tuntitolkkujen urakka ja kirjahyllyjen pystytys kesti päiviä, täyttäminen toisen mokoman. Mutta laatikko kerrallaan kama hupenee paikoilleen ja koti näyttää kodimmalta. 

Välipäivinä haksahdin etsiskelemään verhonnuppi-identiteettiäni, ja se olikin sitten menoa se! Päivätolkulla haparoin sieluni herkillä tuntokärhillä verhotankominuuteni eteerisintä muotoa: olisiko se rustiikkinen käpy - joka yhtäältä sopisi kuusihirsitaloon kuin oksa reikään, mutta voisi toisaalta olla turhan krumeluu mutkattomaan hirsiseinään - tai olisiko se sympaattisen teenjuojan halka hunajahyrräjäljitelmä tai kohtalokas viidenkympin musta kuu, vai kenties herkullinen kuppikakkuhattukruunu, jollaisia meillä oli entisessä elämässä...? 

Ajoin itseni upouuvuksiin ja luovutin. Kun löysin minimanimarketista sopuhintaan simppelit palkkipäät identiteettini suojaksi, lykkäsin eksistentialistisen ongelmanratkaisun sujuvasti hamaan tulevaisuuteen, ostin verhotankosettejä sylillisen ja nostelin lempikappani seinälle. 

Koska olemme kavunneet perä edellä puuhun enkä tahdo vieläkään uskoa, että olemme toden totta päässeet asumaan unelmiemme kotiin, emme ole juuri sisustusratkaisuja miettineet. Etsimme paikat vanhoille kamoillemme, ja jos ne eivät sovi sijoilleen tai sisustusidentiteettiimme, niin sitten hankimme uudet hiljoksiin, ajan kanssa ja vision kirkastuessa. 

Ensimmäisen puolitoista kuukautta olemme elelleet sujuvasti noituen ilman ehtaa sohvaa, Taivaanyrjön nuhjuisten sohvatyynyjen varassa. Inasen nolotteli järjestää kaverisynttärileffailtaa ilman sohvaa, mutta Antmanin suhatessa ruudulla ja poikasakin poreillessa jännityksestä veljenpedissä tajusin, että häpeä on nolo pipo vain kantajansa päässä; yksikään puolesta tusinasta kölvistä ei sanallakaan tölväissyt sohvanpuutetta, hyvä jos huomasi hihkuvansa lattialla. 

Ilman sohvaakin kaikki on paremmin kuin kuusi vuotta sitten. 

Silloin istuimme uudenvuodenyönä vanhan talon ikkunassa ja tähyilimme hiljaista kylänraittia, jossa tussahteli vielä harvakseltaan laihoja raketteja kuin uupuneita unelmia. Paha aavistus muljahteli kuvotuksena kurkussa ja silmillä karvastelivat suomut, joiden lävitse totuuden olisi jo nähnyt, jos olisi uskaltanut katsoa. Mutta me halusimme uskoa hyvään, parempaan, ja myhäilimme itsetyytyväisinä, kuinka paljon olimme keski-ikään mennessä saavuttaneet. 

Sitten.

Kaikki. 

Meni. 

Nyt olemme palanneet ja istumme osimoilleen samassa kohdassa, eri talossa vain, emmekä tahdo usko Onneamme. Me selvisimme, ja mistä! millaisten kurimusten kautta! ja millaiseen kotiin! Ihmekös tuo, jos tätä on vähän vaikea uskoa.   

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tahmelan kalteva torni

Puitteiden kirkastusjuhlat

Ikean Voxtorp-keittiö