Sepelipeliä ja raksaniksejä 14.6.- nyt

Meistä on vähän salavihkaa ja vahingossa tullut talonrakentajia, ja koko hankkeen (ja sitä edeltäneen) ajan olemme edenneet sydän kintaan peukalossa, käsijarru päällä ja takalasiin vilkuillen, että mikähän yllätys sieltä seuraavaksi rysähtää perään ja uhkaa suistaa meidät ojaan, ja miten siitäkin nyt selvitään...? Huolen määrä tuntuu olevan vakio, sen kohde vain muuttaa muotoaan.

Perjantaina 14.6. saimme uutisia, joita olimme kuukauden odottaneet kuin kuuta nousevaa; Mammuttihirsi ilmoitti, että ensimmäinen hirsitoimituksemme olisi viikolla 27 ja rakentaminen alkaisi heti heinäkuun alussa! Samana päivänä saimme yksityiskohtaiset rakennepiirustukset, ja selatessani seikkaperäisiä ohjekuvia tulevasta kodistamme alkoi liikutus ja jännitys kehjetä sydämeni alla kuin hauras ja kostea perhosen toukka; joko, joko, joko me saisimme vähän hehkuttaa ja haaveilla, että tästä totta ja talo tulisi?

Heti maanantaiaamuna kahdeksalta Mammuttihirren työmaajohtaja soitti ja tuikaisi tutustumaan työmaalle. Silmittelimme pikkupihasta paikkaa, johon hirret mahtuisivat ja tuumailimme valmistelevia töitä, jotka pitäisi vielä tehdä: loput routaeristykset ja ulkotäytöt kivijalan ympärille, hirsitartunnat ja hirren ja betonin liitoskohdan tasoitus, sekä yhden tukipilarijalan laajennusvalu. Olimme viime tingassa, kellarin rakennepiirustusten jo valmistuttua, kaventaneet pukuhuonetta ja leventäneet saunaosastoa inasen (15 cm), jolloin pilarin paikkaakin oli siirrettävä samainen inanen. Tukipilarien tassut oli valettu vanhan suunnitelman mukaan, joten yhtä jalkaa pitäisi leventää 15 cm. Tuon betonikakun isäntä leipaisisi itse vastaavan mestarin ohjeen mukaan.

Jatkoimme sepelipeliä intoa puhkuen ja lapiot hiottuina. Kivijalan ulkopuolista routaeristystä oli tehty tasan sitä mukaa kuin soraakin oli ajettu, eikä aina ihan niinkään - talon kummassakin päädyssä levytys oli jäänyt tekemättä, kun sorakuormat olivat mätkähtäneet vuoreksi niihin. Nyt kaivoimme kellarin päädyistä soraa pois n. 30 cm syvyydeltä ja reilun metrin leveydeltä, ja tälläsimme styrox-levyt kahteen kerrokseen viettämään vinosti talosta poispäin.

Perusvesikaivokin oli yhä soraa puolillaan isännän Avant-törmyilyn jäljiltä. Vastaava mestari riensi apuun kuin pelastava enkeli kainalossaan Kärcherin märkä-kuivaimuri ja särpi letku romisten sorasopan kaivosta pois.

Kun se oli tehty, oli viimeisen sorakuorman aika. Isäntä varmisti vielä, myikö maanrakentajamme tosiaan eioota vai löytyisikö siltä vielä takataskusta yksi kasetillinen salaojasoraa, ja kappas: löytyi! Juhannusviikolla kivijalan kumpaankin päähän kohahti taas koko kokko sepeliä!

Maltoimme sentään viettää vuosikymmenen parhaan mittumaarin juhannusmökillä suvun seurassa uiden, grillaillen, onkien, saunoen ja paljuillen, vaikka lapiokättä poltteli niin että kainalo savusi. Jahka pyhä koitti ja palasimme kotiin kello kaksi, niin neljältä olimme jo tikissä tontilla ja iskimme lapiot soraan jotta soi! Aaah, ihanaa!

Ja kyllä me olemmekin koneita, oikeita soraporia! Yhdessä pitkässä illassa liikuttelimme lapiopelissä ja kottikärryllä n. 10 000 kg soraa, ja seuraavana iltana toisen mokoman. Sora romisi, lapiot notkuivat, lihakset naukuivat ja romuluinen kottikärry vinkui ja kitisi, kun kivi liikkui ja tomusi. Oi onnea! Oi tyydytystä! kun pääsimme itse tekemään jotain näkyvää oman kodin eteen! Löysin sisältäni niin livakan lapiolailan, ettei tosikaan! Minkä voimassa hävisin, sen vauhdissa ja sitkeydessä voitin.

Sitten olikin pakko pitää synttäritaukoa, tyttären ja omaani. Kun jatkoimme, alkoi lennokas lapioleikkini kostautua: lieronmittainen lihas oikean kylkiluuni päällä ärtyi niin, etten voinut enää lainkaan kauhoa oikealla kädellä. Vaihdoin kihvelin vasempaan käteen ja liikkeen luovaan melontatyyliin, jolloin sora lenteli lähinnä ylös ja ohi kuin pölhönkyläläisten penkkariajelulla.

Myös ikätoverimme Puoma100 -kottikärry alkoi hyytyä, se horjui ja huokaili kilpaa kanssani syli ruosteessa ja rei'illä, mursketta ulkokumin railoissa kuin varpaanväleissä. Viikon raksaniksinä isäntä otti jesaria kauniiseen käteensä ja korjasi kärryn kumin, ja ei kun Puoma100 uuteen nousuun! Minun kylkeeni ei jeesusteippi tepsi, vaan olen välillä pakkolevossa, kun lapioleikki (ja nauraminen, yskiminen, huutaminen ja imurointi) ovat kiellettyjä.

Ja nyt olemme tässä: odotamme varovaisen toiveikkaana Mammuttihirren hirsikehikkoa.

Saimme kauan odotetun ennakkomaksun pankkitakauksen kesäkuun lopussa, joten meillä on orastava usko siihen, että kyllä tästä vielä hyvä tulee, ja tolkku talo meille. Hirsipaketti ei tosin kuulunut heinäkuun alussa, vaan nyt on käynnissä määrälaskenta ja tilausten teko. Sen jälkeen rakennusaikataulun pitäisi täsmentyä. Myös keittiö-, ikkuna- ja takkatilaukset on tehty, joten eteenpäin on elävän mieli ja kodinpunojan loimi.

Mammuttihirsiä odotellessa koetamme pitää kivijalan ontelolaataston pääosin kuivana. Isäntä pingotti 14x10-metrisen pressun nippa nappa kellarin sadesuojaksi, ja se kerää tihkusateellakin kelpo kaahluualtaan kivijalan päälle. Vaan kuinka kuivata lampi katolta? Isäntä tuumiskeli asiaa kotvan pää kädessä ja viritteli sitten sadevesikeräimesta ja viemäriputkesta poistorännin hormireiän kautta suoraan sadevesiviemäriin.

- Ei tuota turkulainen insinööri keksisi, lohkaisi naapurin jehu ohikulkeissaan, kun monta sataa litraa sadevettä liritteli raksaniksiä pitkin iloisesti viemäriin.

Isäntä ei ole turkulainen eikä edes insinööri, ja on muutenkin ihan kunnossa.