Tulkoon valkeus!

Kodinvalintaamme on aina ohjannut tiedostamaton, mutta varsin valovoimainen periaate Siellä koti missä valo. Parhaimmillaan valo on tulviessaan etelänpuoleisista, isoista ikkunoista korkealla maan äärestä, ja kaikissa kodeissamme olohuone onkin aina antanut osimoilleen etelään. Hiki huoneissa tulee, mutta siitä viis, koska valo, oi ihana luonnonvalo! 

Nytkin tuvan yli kaksimetriset paraati-ikkunat aukeavat eteläkaakkoon. Valo virtaa putouksena kahdelta seinältä ja laskee kesäkaudella aurinkokylvyn viluhousukissamme vilvoitella. 

Näin uppopimeän aikaan valo pitää pumpata huoneisiin katkaisimista, ja isäntä piti jo suunnitteluvaiheessa visusti huolen, että niitä muuten piisaa! Alakerran tuvassa on kymmenen ledispottia yleisvalon antajana, ja niiden lisäksi sekä keittiön että olohuoneen puolella on kaksi paikkaa kattovalaisimille, ja jälkimmäisessä toinen himmelinpaikka on vielä tyhjillään. Sanomattakin on selvää, että kaikki valot ovat himmennettäviä.

Luulin, että viidessätoista valaisimessa ja liesituulettimen lampussa olisi tarpeeksi valovoimaa myös keittiöön, mutta hutipa luulin. Ehei! Isäntä oli suunnitellut ledinauhat keittiötasojen varsinaisiksi työvaloiksi, mutta valaistuksen toteutus jäi keittiön rakentamisen yhteydessä roikkumaan ajanpuutteen vuoksi. 

Eräänä iltana isäntä kopeutui purkamaan ledinauhat kiepiltä, ja ennen kuin ehdin sanoa oispa valoo (tai ottaa kuvaa), oli nauhat jo vedelty johtokourun taakse. 

Pikku nikaman takaa piilosta valo ei häikäise aamupalapöydässä nuokkuvia, unihiekkaisia silmiä.  

Työvalojen myötä keittiö laajeni kertakatkaisulla! Seinät tuntuivat heilahtavan etäämmäs toisistaan ja ruokapöydän ympärille ilmaantui kuin tyhjästä tilaa. Ja kuten kelpo uudistuksissa aina; tuntuu kuin työvalot olisivat olleet meillä aina. 

Minustakin sukeutui valontuoja, ei tosin tupaan vaan kartanolle. 

Halajin jo viime vuonna joulu- eli kausivaloja pihamaalle, mutta puu, puhti, valosarja ja aika loistivat poissaolollaan, joten se sitten jäi. Vaikka puuta ei pihassamme ole vieläkään - keväisestä perheomenapuuritvasta ei ole vielä moneen vuoteen valonkantajaksi - niin ostin hyvissä ajoin lokakuussa pihavalosarjan jatkojohtoineen, notta NYT! Tulkoon valkeus! 

Kekrinä isäntä sitten onki, virvelöi ja heitteli pitkää (valo)siimaa pikkupihamme perällä tunnin ennen kuin luovutti: ei valonauha tuijissa pysy. Tuija on niin liukas ja suomuinen puu, että ketju valahtaa kuin vesi hauen seljästä, ja meidän oli kehiteltävä muu paikka tähtisikermälle. 

Puntaroimme valosarjan virittelyä vadelman tukikeppeihin (ruma!), trampoliinin kehikkoon (rumempi) tai eteisen kaappiin (kurjin!), kunnes kuuklailin vartin ja löysin ratkaisun. 

Seuraavana päivänä hipsuttelin tonttuhommiin lähimetsään ja kannoin sieltä sylillisen tuulenkaatokeppejä. Virittelin rankapuut nuotiopaikan ympärille, sidoin ne latvasta yhteen ja kieputin valonauhan vähistä tarpeista tehdyn keppikuusen ympärille.  

Valokota on sievä kuin enkel'kello! Puun paikka on ihanteellinen olohuoneen paraati-ikkunan alla, ja se luo kaamosaikaan kaivattua valoa, turvaa ja tunnelmaa. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ikean Voxtorp-keittiö

Kun seinät nousevat ja Mammutti kaatuu

Olisiko Teillä hetki aikaa puhua keittiösuunnittelusta?