Iloinen huone

Paraativessamme on ollut luonnontilassa - eli raksatöiden sivutoimipisteenä ja rytöläjänä rempallaan - nyt kymmenen kuukautta. Nurkissa on pyörinyt sulassa sekamelskassa sahoja, teriä, akkuporakoneita, kattopaneelia, maskeja, moppeja, vanuneita villasukkia ja parittomia hanskoja, pehmoja, aarrekiviä ja -keppejä, sankoja, savikuutio ynnä muuta tuiki tarpeellista tarvekalua. 

Poistoilmalämpöpumppu humisee ovensuussa nostattamassa tunnelmaa kattoon, jota ei ole, ja kenties siksi hotelli Helpotuksen asiakkaat ovat jonottaneet mieluummin yläkerran vehreän viihtyisään vessakeitaaseen, jossa luonnonvalo lipuu viherkasvien lomasta ja ikkunan takana kurluttaa pulu. 

Yhtenä pyhänä isäntä sitten otti naulapyssyn kauniiseen käteensä ja alkoi pimautella. Ja kas, siinäpä meillä onkin kelpo katto! 

- Nyt tämä huone on iloisen näköinen! Tuntuu ihan luksukselta, keskimmäinen lapsemme loihe lausumaan, ja kyllä! 

Valkoinen katto kirkastaa ihmeesti aputilankin ilmettä, kun katossa eivät enää luikertele näkyvillä sähköjohdot ja ilmanvaihtotorvet kuin paksut pythonit, letkut ja liaanit. 

Nälkä kasvoi syödessä, ja halusimme vielä vähän siistimpää tilaa. Suunnitteluvaiheessa olimme olettaneet, että iso pöytätaso olisi kätevä, mutta kaltaisessamme huithapelissa lapsiperheessä se onkin rojunkerääjä. 

Pöytätason sahaaminen oikeaoppisesti olisi ollut sakee duuni, sillä se olisi vaatinut koko tason, altaan ja hanan irrotusta, joten isäntä teki harkitun hätäratkaisun ja pätkäisi pöytätason paikoillaan. 

Yleensä taso sahataan alapuolelta, sillä yläpuoli tahtoo rispaantua sahanterään. 

Niinpä koivutason ja sahan väliin tarvittiin vanerinen aputaso, joka otti sahasta siipeensä ja pörhistyi, kun taas pöytätason leikkauskohta säilyi siistinä. 

Sitten vain verho pilpin eteen ja mitämaks mainio mukavuuslaitos on valmis alakerrassakin!

Verho on inasen kapea, mutta minulle rakas ja muistorikas. 

Entisessä elämässämme, lastemme synnyinkodissa, keittiön akkunalla viheriöivät juuri tälläiset koivuverhot.