Pesäinpunontaa & suurta juhlaa ja murhetta

Eteinen ilman kaapinovia on väistämättä vähän epäsiisti, ahdas ja riitasointuinen - etenkin meillä, jotka emme konmarita vaatteita tasapainoisiin pinoihin tai kaulaile takkeja henkareihin kuin vanhoja ystäviä, vaan sullomme ne hartiavoimin laatikoihin ja heittelemme kengät sikin sokin popomereen. Tomunharmaa ulkovaateseinä tuntuu kaatuvan päälle heti sisään astiessa, ja joka kerta eteiseen eksyessä sielustani kuuluu vieno riks-raks-poks, kun se rahtusen murtuu.

Sieluni ritinä kantautui anopin korviin asti, ja hän lupasi sponsoroida kaapinovien hankintaa. Niinpä sitten odotimme hartaasti koko kevään peiliovien alumiinirunkojen saapumista ja hinnannousua, kunnes joka nippeli, nappeli ja lista oli noudettavissa ja saimme hakea seinäntäydeltä avaruutta kotiin.

Ja kylläpä eteinen laajenikin, somistui ja siistiytyi! Ihaillessani toiseen todellisuuteen antavaa peiliseinää tajusin, ettei missään aiemmassa kodissamme ole ollut yhtä komeaa ja ryhdikästä eteistä. 

Käytännöllisethän peiliovet eivät millään muotoa ole. Ne ovat hetkessä täynnä räpylänjälkiä ja sormenläiskätaidetta, eivätkä vaatteet solahda yhtään helpommin paikoilleen - itse asiassa se käy nahkeammin, kun peiliovia täytyy siirrellä ennen kamppeiden sullomista niiden taa - mutta periaatteessa eteisestä saa nyt siistin ja harmonisen. Se riittää. 

Toukokuussa teimme kissat onnellisiksi haalaamalla kiipeilypuun parvekkeelta olohuoneeseen. Mirkut saivat ralliradan rappusista katonrajaan, ja oi sitä onnea, kylkimyyryä ja tassukopua, joka siitä seurasi! Olkkarin fengshuikin asettui harmoniaan, kun lemmikeillä on nyt omat tilat paraati-ikkunan kahta puolta, vasemmalla liskon ja oikealla kissojen.

Keveässä kevätvalossa selailin taas puolella silmällä Vallilan verhovalikoimaa, josta yllättäin bongasin täydelliset olohuoneen kesäverhot. Esittelin sinisävyiset Kotikulmat ja roosanhallavat Jugendit isännälle saatesanoin: - Valitse nyt mielipiteesi tarkkaan: eiks ooki ihanat! 

Olihan ne, ja minä tilasin sokkona neljä kallista - joskin kivasti alennettua - kesäverhoa kotiin. 

Entisessä elämässä meillä oli tasan yhdet verhot ja sillä siisti vuoden ympäri, mutta hometuhon jälkeistä maailmaa olen halunnut koristaa vuodenaikatekstiilein. Erilaiset talvi- ja kesäverhot luovat ajankuluun rytmiä ja viihtyisyyttä, kun koti hengittää ja sisustus vaihtuu vuodenaikojen mukaan. 

Kun olkkariin vasta suunniteltiin useita isoja ikkunoita, jaanasin isännälle, että verhot noihin kyllä maksavat manteleita. Isäntä totesi, että jos me tuollainen talo saadaan pystyyn, niin kyllä sinne pitää sitten voida kahdet verhot ostaa. 

Uudet uljaat verhot hukkuvat sujuvasti kukkapöydän, terraarion ja sohvan taa, mutta ei haittaa! Ne luovat silti tupaan ilmavan, heleän ja kotoisan tunnelman. 

Kussa upouudet kesäverhot liehuivat karmittomissa ikkunoissa, päätin, että nyt jos koskaan on tupakatselmuksen aika! 

Vaikka tupa ei ole läheskään valmis - listat, rappuset ja kaikenlaiset koteloinnit ovat vielä vaiheessa - niin kenties puolentoista vuoden asumisen jälkeen tohdimme jo kutsua tätä kodiksemme ja tuttavia juhlimaan. 

Parin viikon varoitusajalla, korona- ja matkustusrajoitusten rauettua ja kevätmenojen auettua harva pääsi paikalle, mutta tunnelma oli sitäkin lämpimämpi ja leppeämpi. 

Olemme jo useana vuonna seurailleet suurella ilolla ja viehtymyksellä pesänpunontaa kotipihassamme, ja nyt pääsimme todistamaan ja osallistumaan Suureen Luonnondraamaan ja Jännitysnäytelmään. 

Pikkupihaamme reunustaa kolme repsottavaa tuijaryhmää, joista kahdessa on linnunpesä: sivupihalla harakan ja paraatipihalla sepelkyyhkyn pesä. Pulmu Henrietta on kurluttanut keväästä toiseen lähipuissa, hankkinut tohkeissaan pesää ja usein unohtanut sen paikan, kunnes tänä keväänä pesintä viimein onnistui! 

Eräänä alkukesän aamuna kuulin äkäistä säksätystä pihalta ja näin harakan höyhentävän harmaata palleroa maassa. Säntäsin väliin ja hätistin harakan huit hiiteen. Sepelkyyhkyn pesästä oli pudonnut tai pudotettu poikanen, joka pyllersi piiloon tuijan juureen ja jäi värjöttelemään sinne. Resu oli vielä keskenkasvuinen, lentokyvytön karva- ja höyhenpallero, ja silleen jätettynä olisi päässyt hengestään heti samana päivänä, etenkin kun harakat ja oravat kiertelivät otillaan lähistöllä.  

Kyselin neuvoa ensin eläinsuojeluyhdistykseltä ja sitten kuukkelilta, josta löytyi lintuasiantuntijan vakuutus: vastoin urbaanilegendaa pesästään pudonneen linnunpoikasen voi nostaa takaisin ilman pelkoa siitä, että emo hylkää sen tai koko pesueen ihmisen hajun takia. 

Soitin isännälle työmaalle ja kysyin, onko meillä tikkaita, joilla yltäisi 3-4 metrin korkeuteen. 

- Ei ole, mutta tulee! 

Taittelin lasten kanssa pesuvadin pohjalle sanomalehtiä ja talouspaperia, ripottelimme päälle vähän lehtiä, oksia ja kauranjyviä, ja sitten keskimmäinen lapsemme, armoitettu luontopoika, konttasi tuijan juureen, nosti hanskat kädessä pulmunpojan kooliin ja kiikutimme sen turvaan pesuhuoneen lämpimiin. 

Kävimme harvakseltaan kurkkimassa pölleröä, joka tuhisi vienosti kaikenlaisille jäte- ja ruokahuoltoyrityksillemme. Illansuussa isäntä saapui riemusaatossa tikkaiden kanssa, suoritti Operaatio Pulmunpojanpalautuksen onnistuneesti loppuun ja nosti kyyhkysen takaisin lakkaansa - jossa jo nökötti toinen valtava möllerö. 

- Ei nämä mahdu tänne kuin päällekkäin, isäntä tokaisi, mutta sopu sijaa antoi, ja tyytyväinen poikanen ruomi kaksin aina kauniimmaksi suoraan sisaruksensa niskaan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, me tuumasimme ja läksimme huviretkelle Helvettiin, samoilemaan sääskensyöttinä pitkin kolua. 

Aamulla loppu ei ollut hyvin, eikä mikään. Heräsin taas harakoiden säksätykseen ja ampaisin kuin pyssynsuusta katsomaan, että mitä nyt, taasko ne ruottiot ovat kyyhkysten kimpussa!? Vielä mitä! Ilmielävä kettu seisoi pihalla kyyhkynpoika suussa, toinen hengettömänä maassa, ja jolkotteli minut nähtyään rinta rottingilla, häntä kaarella karkuteille. 

Minä laahustin vedet silmissä varmistamaan, oliko toinenkin poloinen kuollut. Oli se, lepäsi päättömänä keskellä pihaa kauranjyvät kaulantyngästä pursuillen - eli hän oli meillä majaillut suojatti. Köykyytin raadon pesäpuun juureen, johon mielimme sen lasten kanssa haudata. Vaan repo oli toista mieltä ja hipsi kähveltämään viimeisenkin namupalan itselleen. 

Murhenäytelmästä jäi jäljelle vain pari utuista höyhentä ja raskas suru rintaan. Lohduttelimme toisiamme, että kenties kettu vei paistit poikasilleen, mutta ei: naapuri kertoi sittemmin löytäneensä vähät perkeet pihansa nurkasta, jossa juhla-ateria oli nautittu. 

Ei kahta ilman kolmatta. Jo kohta pesäpuu taas huojui ja tutisi uhkaavasti puoliväliin asti, ja ilmailin, että harakatko siellä taas vai oravat, mutta ei: kettu oli hypännyt tuijaan, jonka tiuha oksisto muodostaa oivan tikapuun. Häntä ja takakoivet vain heiluivat parin metrin korkeudella puussa, kun salskea repolainen tarkisti pesän tyhjäksi, leiskautti alas ja lönkytteli tiehensä, suhauttipa vielä mennessään nimmarinsa lähipuuhun.  

Sinä pyhänä kyyhky kyhjötti tähystysoksallaan tuntitolkulla ja tuijotteli allapäin, pahoilla mielin vuoroin pesäänsä ja pihamaata kuin arpaillen, että missä muruseni on. Sydämeni kyynelehti verta päivän, toista - kunnes näin Pulmun Petterinsä kanssa lemmentilassa lähikoivun oksalla! Jäämme odottamaan toivorikkain mielin uutta iloista perhetapahtumaa, ja minä suunnittelen rastasverkkoa ja kettupelätintä pesäpuun suojaksi.

Kesäkuun alkupuolella meillä oli jälleen juhlapäivä ja jubilee: 20 vuotta sitten ostimme ensiasuntomme Pispalasta ja saavuimme Kotiin.