Pöytäpainia

Vuodenvaihteen juhlakausi vierähti ruokapöydän ja sohvan väliä kirmaillessa: niiden äärellä kilisteltiin ja kilestettiin läpi iso- ja pikkujoulu, keskimmäisen lapsemme syntymäpäiväpirskeet (monikossa) ja vanhan vuoden läksiäiset & uuden vuoden alkajaiset. Ja kaikki tämä tehtii liian pienen pöydän ympärillä. 

Ruokapöytämme on suuri kuin ruokalappu (180x95cm), ja mielipaha liian pienestä pöydästä on jo pitkään järsinyt sieluani kuin kuriton koira. Viisitoistavuotias, elegantti koivupöytämme on mitoitettu kuudelle hengelle, mutta egomme ovat jo ainakin kaksi numeroa isommat. 

Käpyhän siinä käryää, kun kökötämme pikkupöydässä lautasten ääressä, vierustoverin kyynärpäät suussa ja tuupimme kauemmas kotoilun perustekijöitä (kirjoja, kyniä, vihkoja, neuleita, maskotteja, kissoja, kukkia ja kynttilöitä samaan aikaan, kun nuoriso käy pöydän alla jatkuvaa, kovaäänistä nilkkapainia jalkatilasta. 

Juhlissa lapset pääsevät pöytään, mutta aikuiset saavat kerätä kipponsa, kapponsa, kakkunsa, karkkinsa ja keksinsä ja kannella tai kaadella ne mihin parhaaksi katsovat: sohvalle, syliin tai lattialle. Tämä on täysin järjenhiputonta hommaa, sillä tuvassa olisi kyllä tilaa isommallekin pöydälle! 

Niinpä aloin etsiä ensin satunnaisella hartaudella, sitten syvenevällä vimmalla ja lopulta ihan pikku pääkkösenä sopuhintaista, -kokoista ja -näköistä ruokapöytää, johon mahtuisi edes puoli sukua ja jonka kumpikin meistä huolisi kotiinsa. Yllättäin päädyin jälleen tragikomediaan Mission: Impossible.

Nykypöydät ovat joko rumia (liian tummia tai liian tammea), niiden jalat ovat vääränmalliset (U) tai väärässä kohdassa (n. 30 cm päässä päädystä), jolloin pitkille sivuille ei jää kylliksi tilaa neljälle istujalle tai päädyssä ei voi istua kompastelematta pöydänjalkoihin. Naps! katkeaa hermo, pinna ja kiukkukaari! (Viattoman pöydän kuva lainattu verkosta.)

Leikittelimme ajatuksella, että kätevä isäntä veistelisi meille uuden pöydän mittojen mukaan, mutta järjen ääni minussa kailotti, että puutavaran hinta on jo nyt kohonnut kipurajamme yli. Sitten pohdimme, että voisihan pöydän koota keittiön tasomateriaalistakin, mutta kun lukulampun hakureissulla Ikeassa vertailimme massiivipuutasojen metrihintoja, pomppasi isännälläkin sisu kaulaan ja jänis pöksyyn: pelkkä pöytälevy maksaisi pauttiarallaa 1250 euroa! Sen lisäksi pitäisi olla jalat, aikaa, verstas ja vehkeet, joilla mööpeli nakertaa. 

Ei tule kauppoja! tuumimme, ja lampsimme keittiöosastolta seuraavalle. Minä iskin siellä nyrkin lempipöytääni Skogstaan (235x100cm) ja tokaisin, että tämän minä ottaisin. Isäntä vilkaisi hintalappua ja totesi, että niin hänkin - olkoonkin, että pöydän jalat ovat hänen mielestään väärässä paikassa ja minun mielestäni liian mustat. 

Samana iltana klikkasin ja parin päivän päästä kollasimme pöydän kotiin. Niks! oli pöytä koossa (jalat väärässä paikassa) ja naks! ikkunan alla (aivan oikealla paikallaan).

- Tämä pöytä suorastaan huutaa punaviiniä ja illalliskutsuja, isäntä totesi ja ihastui suin päin keittiön uuteen alttariin. 

Minä olen silitellyt sieluani pitkin pöytää pidempään ja kokenut mukauttaa mieltäni akaasian tummaan ja eloisaan sävykimaraan. 

Olen testannut pöydän eri ulottuvuuksia kovassa ajossa niin luku-, neule-, kirjoitus- kuin piirustusalustanakin teen, kahvin, lasagnen ja punaviinin kanssa. Toimii!

Intoutuessaan isäntä voi väsätä pöytään vielä jatkopalan ja uudet, valkeat jalat oikeille paikoilleen. Jos Elämää Suurempi Ruokapöytä taapertaa kaupoilla vastaan, niin voimme kutsua hänet kotiimme. 

Mutta juuri nyt, tässä elämän vaiheessa Ruåttin Metikkö on aivan kiva kompromissi arvosanalla ysipual - etenkin kun pöydänjalkoihin kuuluu bonuksena aita pitkittäissuunnassa, jolloin nuorison alapötköt on helppo osoittaa omille pihoilleen pyörimään! Ruokarauha on nyt taatumpi kuin ennen.