Suuri Muutto

 

Niin koitti Suuri Muutto.

Kun isäntä astui ovesta ulos ensimmäinen pahvilaatikko sylissään, kajahti taivaalta moniääninen fanfaari, ja viisi vitivalkoista joutsenta kaarsi vuokra-asuntomme yli suoraan kohti uutta kotiamme. Isäntä ei ole järin taikauskoinen mies, mutta väkisinkin hän luki lintujen liikkeistä suotuisan merkin, kun se trumpetilla suoraan korvaan toitotettiin. 

Säästimme vuokrakolmiomme muuton sokeriksi pohjalle, ja poksautimme ensin auki varastotilan, jonne olimme marinoineet kalleimmat ja tunnepitoisimmat aarteet hometalosta. 12-neliöinen varasto oli tupattu täyteen tärkeitä papereita, piirustuksia, päiväkirjoja ja teinareita, Lundian kirjahyllyjä, lipastoja, ruokapöytiä, Vespaa ja itsetehtyjä mööpeleitä, neuleita, nalleja ja vaatteita. 

Päässäni alkoi kumista, kuinka hometuhossa kaikki meni - mutta ihmeen paljon jäi! kun muuttoporukka kanteli luvuttomat låådat, hyllyt ja nyssäkät paritalomme kellariin. Seuraavalla viikolla mätin hartiavoimin verhoja, joululiinoja, pehmoja ja telttoja kaatopaikkakuormaan, sillä enää niiden ei ollut niin väliä, eikä minulla tarvetta hirttäytyä menneeseen. 

Viiden vuoden ajan entisen elämän mausoleumi on luonut haikeaa kuunsiltaa entisen ja nykyisen elämän välille, mutta nyt on koittanut aika laskea irti. Ensi kertaa muuton yhteydessä rohkenin konmarittaa omiakin vaatteitani pois; tähän saakka olen takertunut kouristuksenomaisesti jokaiseen lahjakuteeseen, jonka joku sydämellinen tutuntuttu on minulle ensi hädässä hyvää hyvyyttään lahjoittanut, mutta joka ei ole tyylillisesti pirtaani passannut. 

Vasta nyt - 5,5 vuotta hometuhon jälkeen - koen, että minulla on varaa valita mitä pidän ja mistä päästän. Hometalo turmeli meiltä paljon, mutta olemme saaneet kaiken tärkeimmän takaisin, ja parempaa päälle! 

Otimme varaslähdön ja nukuimme ensimmäisen yön uudessa kodissa jo ennen varsinaista muuttoa. Oli uppomusta, sienenmärkä keskiviikkoilta, kun kannoimme patjat ja petivaatteet, biojäteastian ja ällistyneet kissat uuteen kotiin, suljimme oven takanamme ja aloitimme uuden elämän, johon olemme olleet jo niin kauan matkalla. Television sijaan nautimme takkatuliohjelmaa ja hotkimme iltapalaksi Hesen juustovekeateriat, ja kaikki tärkeä oli siinä, uuden kodin jylhässä sylissä. 

Pöllämystyneet mirkut asettuivat taloksi sukkelammin kuin ehdimme kissaa sanoa. Ihmettelimme sitä, kunnes tajusin talon olevan heille hajuista tuttu jo vuoden ajalta: olemme kantaneet raksatuoksuja kotiin päivittäin, ja kissojen aisteihin on piirtynyt tarkka tuoteluettelo siitä, mistä on uudet huoneet tehty.

Ja noihin huoneisiin kannoimme sitten päivätolkulla elämän edellytyksiä omat, kälyn, langon, apen, kummipojan ja kaverin selät väärällään. 

Minä pesin, puunasin, jynssäsin ja kiillotin äitiemme kanssa kolmatta päivää vuokra-asuntoamme luovutuskuntoon. Hurja oli rupeama, mutta hyväkin loppuu aikanaan, ja jo kuun toiseksi viimeisenä päivänä saimme vuokrakodin pakettiin.  

Hometuhon jälkeen meille oli tärkeintä pysyä perheenä yhdessä, terveinä ja Pispalassa. Kolmas toiveemme toteutui kesällä 4,5 vuotta sitten, kun saimme astua vuokrakotiin, jonka parvekkeelle oli satanut sydämenmuotoisia ruusun terälehtiä. Siitä alkoi uuden elämämme Onnen aika. 

Koti Pispalassa - tutuilla kulmilla, liki lasten koulua ja kavereita - oli tärkein yksittäinen tekijä toipumisemme tiellä: se pelasti lastemme lapsuuden ja meidät vanhemmat katkeroitumiselta. Saimme elää täyttä elämää oikeudenkäynnin ja rakentamisen ajan; pojilla oli vapaus viilettää kavereiden kanssa pitkin Pispalan pihoja ja rantoja, ja tyttösemme sai touhuta leikki-ikänsä kotona, minun helmoissani. 

Vuokranantajilta liikeni aina hyvää sanaa, hymyä ja arjen apua, ja kiitokseksi näistä vuosista värkkäsin heille Pispala-pipot ja -mukit. Niistä löytyvät kotikulmien merkkipaalut, monumentit ja rakas vuokrakotikin. 

Sitä ja lasten synnyinkotia voimme nyt katsella yläkerran ikkunoista, ja kaikki hyvä on tässä, käsillä ja sydämellä.